Tie lipoi rantaa tuon tuosta, välillä koukattiin vähän kauemmaksi merestä. Tunnelma oli valkea ja usvainen. Oma mielikuva tästä rantatiestä oli etukäteen ollut tyyliin oranssi kuumansexy auringonlasku saksofonin soidessa taustalla. Todellisuus oli meille valkeutta ja usvaa silmänkantamattomiin, tosin sekin oli omalla tavallaan vaikuttavaa. Matkan varrella siellä täällä oli viewpointteja. Pysähdyttiin Devil's Churnin kohdalle ja taivas selkeni kuin taikaiskusta! Tie oli tässä kohtaa korkealla merenpintaan nähden ja parkkikselta kiemurteli pieni polku, jota pitkin pääsi laskeutumaan lähemmäksi merta.
Meri kohisi ja pärskyi voimakkaasti, tunnelma oli eeppinen. Kuvasin tyrskyjä ja näkinkenkiä niin innoissani, että meri tärskäytti kerran oikein kunnolla ja kastuin melkein kokonaan. Tuuli ja aurinko kuivatti vaatteet kuitenkin ennätysajassa!
Autoon palatessamme aurinko poistui näyttämöltä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Pohdittiin hetki tätä kummallista ilmiötä ja jatkettiin köröttelyä. Coos Baylle päästyämme oli ilta jo aika pitkällä. Päätettiin kulkea tämän pienen rantakaupungin pääkatu halki ja katsoa joku sopiva rafla. Sharkbites vakuutti nimensä puolesta ja pistäydyttiin sinne syömään. Mesta oli ihan symppis, osittain kaljala, osittain rafla. Ruoka oli hyvää. Ihmeteltiin, mitä mahtoi olla listalta löytyvä Alaskan Halibut, google tiesi tämän olevan kampelaa.
Devil's Churn
Tuhatpäinen simpujengi
Netskun avulla etsittiin taas kerran vapaana oleva hotla ja päädyttiin ainoaaseen järkevään vaihtoehtoon, pikkukaupungissa ei nimittäin ollut mitenkään liikaa valinnanvaraa. Quality Inn oli ihan perus ok motla. Siellä pystyi nukkumaan ja sitä rataa... Siellä syötiin tajuamattamme myös reissun viimeinen mannermainen aamiainen, sillä tuleva vika motelli ei tarjoillut aamiaista ollenkaan. Mannermaiseen aamiaiseen kuuluu perinteisesti siis: paahtoleipää, bagelia, muroja, munaa, jugurttia. Siinäpä se. Leivän päälle voi levitellä halutessaan voita tai marmeladia. Silti oltais ehkä enemmän mehusteltu tätä tärkeää ja merkillepantavaa hetkeä jos oltais vaan sillon tajuttu.
Noh, seuraavaksi kuitenkin karisteltiin Coos Bayn tomut jaloista ja suunnattiin kohti Eurekaa (toinen rannikolla sijaitseva pikkumesta.) Oltiin etukäteen pilkottu matka Seattlesta Friscoon pariin etappiin. Onnenpyörä oli nostanut esiin nää mestat, koska ne vaan sattui olemaan sopivilla etäisyyksillä toisistaan. Matkanvarrella käytiin nälkäisinä pysähtymässä Subwayssa, mistä kolmikko poisti ällöttävimmät kahvit ever: vaniljakahvi French Vanilla, joka todellisuudessa maistui vaniljasokerilla kyllästetyltä kuravedeltä. Itse en ottanut mitään matkajuomaa sillä teetä ei tarjoiltu lainkaan, enkä yleensä juo kahvia enempää kuin aamukupin verran. Ja hyvä niin, koska YÖK!!!!!
Juuh elikkäs... Matkanvarrella käytiin taas ihastelemassa rantaa jollain pysähdyspaikalla ja illemmalla saavuttiin Eurekaan aamulla varattuun Motel 6:en. Järkytys oli suuri, kun paikan päällä kävi ilmi, että wifistä pitäisi erikseen maksaa!!!! Päätettiin kitsastella tämä yö ja olla netskupimennossa. Eureka näyttäytyi meille vähän sellaisena autotien varrella olevana hökötyksenä. Luulen, että jotain idylisempääkin olisi voinut mestasta etsivä löytää, mutta tää meidän motellinmurju sijoittui ns. Vantaamaisiin tunnelmiin. Lähellä oli joitain marketteja ja pikaruokaloita. Käytiin ostamassa oluet ja sipsit kaupasta ja katsottiin Cartoon Networkia. Myöhemmin käytiin vielä parkkiksen vieressä pikaruokalassa. Aah lähiölife... Yöllä muut oli vielä heränneet johonkin ihmeelliseen ulinaan ja tappeluääniin. Huh.
Aamulla netitön ja aamupalaton Motel 6 jätettiin oman onnensa nojaan ja siirryttiin hakemaan aamupalasänkkärit Jannen bongaamasta vitsikkäästä Hole in the Wallista. Sänkkärikonsepti oli subwaymainen, mutta jollaintapaa spessumpi. Raaka-aineet oli freesimmät ja kiinnostavammat kaikinpuolin. Masut pinkeinä lähdettiin seuraavaksi kohti reissun lopullista määränpäätä Friscoa.
Netitön ja aamupalaton
Patonki on pyhä asia!!!
Halusimme käydä vielä Humboldt Redwoods State Parkissa ihastelemassa punapuita. Puiston läpi kulkeva tie myötäili sopivasti 101:stä, eikä reitiltä siis tarvinut pahasti poiketa tämän nähtävyyden tähden. Metsä oli juuri niin vaikuttava kuin mitä Elli oli koko reissun (ja vähän ennenkin) maalaillut. Puut oli massiivisen isoja ja metsä oli satumaisen kaunis! Käytiin käyskentelemässä ja kuvailemassa, kiipeiltiin vähän ja tutkittiin onttoja puuonkaloita.
Pantiin merkille, että metsässä oli tosi paljon onttoja puita, joiden sisuksia pääsi ihmettelemään. Myös moni puu näytti kärvähtäneen salamaniskusta. Mietiskelin Suomen suurinta poppelia, mikä sijaitsi lapsuuteni kotikaupungissa Heinolassa. Arvioisin, että tämän punapuumetsän puut olivat keskimääräisesti about samaa paksuusluokkaa vanhan poppelin kanssa. "Peace, respect".
Punapuu voi olla jopa 2000 vuotta vanha!
Kaatuneen puun juurakkoa
Puuhommien jälkeen poikettiin tutuksi tulleelta 101 tieltä 1:lle, minkä oltiin katsottu pyörivän rantaa pitkin. Koska oltiin West Coastilla, niin haluttiinhan toki ahmia rantamaisemaa niin paljon kuin suinkin, ja sittenkin vielä vähän lisää!! Ykköstie osoittautui hmm... haasteeksi. Tommi oli suunnitellut ajavansa about 50 mailin tuntinopeutta suoraa rantaviivaa auringonlaskuun "luu ulkona", mutta tie olikin täynnä mutkia ja möykkyjä. Mentiin ylös ja mentiin alas, oikeaan ja vasempaan. Jossain vaiheessa Janne paljasti voivansa pahoin. Tajuttiin, että tällä tuntinopeudella saataisiin vielä ajaa koko yö Friscoon.
Jossain Sonoma Coastin kohdalla käännyttiin tielle 116, ja lähdettiin kohti sisämaan suorempia autoteitä. Matka taittuikin taas hetken joutuisammin. Tuleva vuokrakämppä sijaitsi Berkeleyssä San Fransiscon kupeessa ja kurvattiin siis vähän ennen Friscoa vasemmalle kohti Richmond-San Rafael siltaa. Vähän ennen siltaa liikenne juustoutui ja jässähti pian ihan kokonaan. Kävi ilmi, että sillalla oli tapahtunut jonkinlainen onnettomuus ja rekka oli suistunut tieltä. Sillan ylittämiseen kokonaisuudessaan tuhraantui aikaa vajaa kaksi tuntia (!!!) Ja noin kymmenen aikaan illalla oltiin vihdoin perillä kämpällä. Puuh! Tajuttiin, että oltiin oltu 12 tuntia tien päällä tänään, huhhuh.
Kämppä oli onneksi tosi kiva! Se oli pieni piharakennus, missä parvisänky ja korkea katto. Vähän mökkimäinen. Emäntämme oli gearista päätellen keramiikkataiteilija, sillä paikan hyllyt notkuivat kaikenlaista käsintehtyä keraamista kippoa ja purnukkaa. Kämpän ovessa luki "studio" eli täti käytti ilmeisesti tätä tilaa taideharrastukseensa niinä aikoina, kun siellä ei yöpynyt vieraita.
Yösijat valmistettiin ja asetuttiin studioon pötköttelemään. Puhuimme siitä miten väsyneitä ja nälkäisiä olimme. Ilmeisesti hieman enemmän väsyneitä, sillä kukaan ei edes ehdottanut, että lähdettäisiin vielä johonkin ruokaa metsästämään. Tommi kertoi myöhemmin miettineensä viimeisillä voimillaan, voisiko tilata ruokaa jostain. Uni oli kuitenkin vienyt lopulta vallan. Reissun viimeiset päivät vietettäisiin siis täällä, Berkeleyssä ja San Fransiscossa. Yön ja väsymyksen rajamailla en ehtinyt saamaan alueesta juuri minkäänlaista vaikutelmaa, mutta jotenkin tuntui, että tulisin vielä pitämään tästä paikasta. Ajattelin, että aamulla voisin mennä juoksulenkille ottamaan ensihatsit mestoista.
Jutta
Usvan ja seesteisen sään kaksintaistelu
Yet another ranta
Sympaattiset lehmät yritti viihdyttää meit maailman mutkaisimman tien varrella - MUTTA TURHAAN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti