San Francisco

Tommi:

Heräiltiin torstaiaamuna Berkeleyn kämpiltä. Kämppähän oli bongattu AirBnb-sivustolta jo ennen reissua ja oli kieltämättä mukava heräillä "omalta sängyltä" ilman kiirettä checkoutiin tai yhtään mihinkään. Edellisenä iltana oli ollut puhetta pyykkirumbasta ja jotain oli tehtävä. Kalsarit: loppu, t-paidat: loppu, kaikki oli loppu. Katsoin googlemapsista lähimmän pesulan ja sinne oli matkaa vain muutama kortteli, joten nappasin pyykit kainaloon ja dallailin mestoille. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä ei ollutkaan itsepalvelupesula (vaikka kuukkeli niin väittikin), joten kysyin paikan ahertajanaiselta vain neuvoa lähimmälle itsepalvelupesulalle, nappasin auton alle ja hurautin sinne. Samalla reissulla sain napattua Whole Foodsista aamupala- ja lounastarvikkeita koko poppoolle.

Meanwhile in Berkeley jengi oli löytänyt pienen mökkimme takapihan, jossa vietettiin seuraavan viikon aikana paljon aikaa. Aurinko paistoi siihen aamusta noin iltakuuteen eikä tuuli päässyt häiritsemään ahkeraa hikoilua. Janne bongasi sieltä ensimmäisen kolibrin ja kohta niitä näkyikin siellä vähän väliä. Piha oli täynnä kukkia, joka sekoitti mimmien päät ja ehkä kolibritkin saivat niistä jotain irti.

Spottaa kolibri

Ensimmäinen päivämme oli pyhitetty levolle ja naapuruston tsekittelylle. Tässä vaiheessa kilometrejä oli takana jo sen verran, että lepo oli ansaittu ja ehkä jokunen paikallinen olutherkkukin. Safkaksi kokkailtiin pastaa ja nautittiin ateria puutarhassamme. Illalla käppäiltiin Elmwoodille ja mentiin leffaan. Janne oli yytsinyt leffateatteritarjonnan ja valitsimme pienen oldschool-teatterin: "Rialto cinemas Elmwood". Paikka oli symppis ja napattiin aidot voipopcornit kainaloon - leffana pyöri The Secret Life of Pets. Leffan jälkeen kävelimme takaisin kämpille ja vuodelepoon.

Leffaan mars!

Perjantaina aamutoimien jälkeen otettiin Uber alle ja suunnaksi San Francisco. Jäimme kyydistä Golden Gate Parkin itäpäässä, Hippie Hillin kohdalla, ja lähdimme etenemään Haight streettiä itään. Legendaarinen Amoeba music tuli vastaan heti ensimmäisenä.

Kadun kauppoja plärättiin pojat vs tytöt meiningillä. Jannen kanssa vedettiin ansaitut burgerit, jonka jälkeen jäin itse hiomaan kuontaloni kuntoon pienessä barbershopissa. Kohtaamispaikaksi oli valittu Brewcade-baari Market streetillä klo 7pm, joten kaikki hoitivat shoppailunsa ym omaan rauhalliseen tahtiin ja näimme mestoilla sitten sovitusti.

Market street

Brewcade oli nimensä veroinen arcade-peleillä viimeistelty olutravintola. Väkeä riitti perjantain kunniaksi ja välillä oli istuttava baarin terassilla kilinää ja kolinaa pakoillen. Jutta voitti Jannen ainakin kerran Tekkenissä. Game overin jälkeen otimme vielä pientä syötävää ja juotavaa lähistön kahvilasta/burgerjointista ja hypättiin Uberin kyytiin. Kuskina meillä oli mukava vanha rouva, joka kertoi meille kaupungin historiasta koko matkan. Kuulimme mm henkilökohtaisia tarinoita vuoden 1989 maanjäristyksestä. Tarina San Francisco-Berkeley -välisestä Bay Bridgestä ja sen osittaisesta sortumisesta oli jännää kuunneltavaa sillalla ajellessamme. Vanhan sillan purkutyöt ovat käynnissä edelleen:

Uusi Bay Bridge kulkee vanhan purettavan vieressä.

Lauantai oli shoppailupäivä. Ostoskeskus South San Franciscon ja San Brunon rajalla valittiin kohteeksi ja joitakin löytöjä irtosi. Elliä kalvasi, kun sopivaa käsimatkatavaralaukkua ei vielä haaviin tarttunut, mutta tämäkin ongelma saatiin ratkottua tulevina päivinä. Ostoksilta palattuamme levähdimme hetken kämpillä ja illaksi piti keksiä vielä jotain ohjelmantynkää. Elli kartoitti mestoja ja valitsimme Jupiter-nimisen ravintolan Berkeleyn keskustasta. Jannen flunssa oli pahimmillaan ja Janne jäi kämpille lepäämään kera sipsien ja piirrettyjen - erittäin toimivaksi reseptiksi todettu!

Jupiter löytyi näppärästi ja paukittiin Ellin ja Jutan kanssa sisään. Hetken kerroksien välillä harhailtuamme löysimme sopivan pöydän ihan stagen edestä. Iltaamme viihdytti Laura Lackey's Rhytm Revue. Orkesteri soitti pirteää musiikkia ja kukkopillit soi (saksofoni ja trumpetti). Törmäsin keikan jälkeen itse fonistiin, joka innostui suomalaisesta yleisöstä ja pahoitteli kehnoa kuntoaan. Ei sitä kyllä soitosta huomannut, että olisi rohkaisevaan sortunut! Jupiter oli oikein otollinen paikka seurusteluun ja muutamalle drinkille. Kaunis valaistus ja sisäpiha bändeineen loi upean tunnelman. Olimme Jupiterissa sen sulkemiseen asti ja palattiin kämpille Uberin voimalla. Janne oli saanut kaikki sipsit syötyä, eli kaveri on tolpillaan heti seuraavana päivänä for sure.

Bändi Jupiterissa

Terdel.

Janne: 

Meigä tosiaan otti joko jatkuvan ilmastoinnin, lämpötilan vaihtelun tai pöpötartunnan johdosta osumaa akuutin plunssan muodossa. Lauantai meni vähän muissa maailmoissa, mutta kuumat rohdot, kuumat oluet ja kuumat sipsit nautittuani sekä yön multipeitteen alla muhittuani heräilin sunnuntaiaamuna jo huomattavasti paremmassa iskussa. Oltiin jo reissua suunniteltaessa puhuttu mahiksesta vierailla jollain paikallisella viinitilalla harjoittamassa pienimuotoista Sideways-sikailua, ja aamun pihalla istuksittuamme aloimme konkretisoimaan ajatusta. Seuloin useamman ilman ajanvarausta vieraita vastaanottavan kohteen joukosta kohteeksemme Napa Cellarsin, kyseisellä alueella storbailevan pienehkön tilan, jonka viiniselektio vaikutti lupaavalta, ja joka näytti myös sopivan askeettiselta ekakertalaisille. Kun keksimme vielä lisätä yhtälöön samalta suunnalta löytyvän Six Flags -huvipuiston, alkoi päivän suunta selkiytyä. Aikataulullisista syistä meidän tosin oli ensin vierailtava viinilaarissa päihtymässä ja siirryttävä sen jälkeen vuoristoratoihin voimaan pahoin, mutta tämähän vain oli hauskaa.

Napaan lähestyessämme alkoi ulkolämpötila nousta tuntuvasti, ja perille päästyämme auton mittari näytti (kuulemma) lukemaa 35 C. Paahteen alla pienessä räässä jehuiluhan on tunnetusti ihan erikoishommaa, eli meininki oli nousujohteinen!

Napa Kellarit tosiaan oli pieni, mutta hinta-laatusuhteeltaan esimerkillinen kiska rypälepusikoiden katveessa keskellä ei-mitään. Sillä aikaa kun kuski keskittyi aurinkohommiin, maistelimme me muut listoja läpi. Oma valinta oli punaisiin päin kallellaan ollut paikan omien neljän perusviinin menu, ja vaikken varsinaisesti punkeromiehiä olekaan, oli valikoima kelpo imailtavaa ja viinit keskenään kyllin eri maailmoista. Tämän jälkeen tilasimme vielä vapaavalintaiset lasilliset ja siirryimme pihamaan puolelle orastavissa tumuissa Tommia viihdyttämään. The heat was indeed on, ja mikäs siellä oli nurtsilla levyttäessä hiki pinnassa ja mieli ujosti kikkaralla. Jotain eksoottisia pihapelejäkin koklattiin, kunnes oli aika noutaa tuliaisputelit ja jatkaa matkaa.

Six Flags se siellä pian häämöttelikin itsarivuoristoratoina horisontissa. Jo pelkkä parkkimaksu antoi esimakua hintatasosta, joten lippukiskalla ei käynyt enää perääntyminen. Joitakin saturaisia köyhempinä talsimmekin kohta turvatarkastusten läpi ja kohti menomestoja. Pojat halusivat startata rundin kunnon vuoristoradalla, ja tytöt puolestaan turvallisella possujunalla. Valkkasimme Tommin kanssa ekaksi kohteeksemme Kong-radan, joka vaikutti ehkä asteen lussummalta kuin pahimmat vatkaimet, ja kohta jo lusimmekin viiksihiki pinnassa lasten keskellä helteen kypsentäessä niskojamme. Kong ei kuitenkaan ollut liian nasu, vaikkakin ajelu oli sitä tyyppiä joissa lähinnä kiinnitysmekanismi ruoskii daijua siihen malliin että korvat punottavat varmaan edelleenkin. Yleensä huvipuistoympäristössä jänistelevä Juttakin yllätti hyppäämällä Kongin matkaan heti jälkeemme! Muita (hauskempia) läpikäymiämme ajeluja olivat myös astetta onnistuneempi Medusa sekä korkeuksiin nouseva ja siten erityisesti Tommin mieleen ollut ketjukaruselli. Huvipuistoissa tunnetusti aika katoaa ihan pelkkään logistikkaankin, ja rannarit napsittuamme oli päivä edennyt siihen pisteeseen että oli tehtävä viimeisiä valintoja. Valitsimme Tommin kanssa vielä kokeilematta olleet vuoristoradat, ja mirrit puolestaan päättivät lähteä jonkinlaiseen vesiajeluun, vrt. tukkijoki tmv.

Saavuttuamme puiston uutuusradan Jokerin tykö oli jono tähän niin pitkä, että kävi selväksi tästä tuleman illan vika elämysajelu. Päättelimme kuitenkin jonon pituuden korreloivan vuoristoradan plaatua, ja jäimme näille apajille. Ennen vaunuun astumista oli luvassa mm. mielenkiintoinen n. 15-minuuttinen odottelu sijoillamme pienessä käytävänpätkässä taustanauhalta Jokerin jatkuvaa käkätystä kuunnellen ja läsnä olleen työntekijän mielenterveyden vaiheita seuraten. Vihdoin sisään päästyämme valkkasimme letkan ensimmäisen vaunun ja laite starttasi. Ensin korkea nousu, ja sitten... ei mitään! Näytti että kärryn alla häämötti pelkkää tyhjyyttä kun vaunu ampaisi pyörien alas ja kuolonhuudot täyttivät ilman. Jotkut huvipuistoelämykset on mahdollista kokea vain kerran, ja tämä lienee yksi niistä. Rata oli melko greisi jo perusluonteeltaan, ja ekassa vaunussa jännän vastaanottaminen vielä maksimoi kokemuksen. Pelkkää suositusta!

Leidit tämän jälkeen tällättyämme kävi ilmi heidän yllätyspäätyneen jonkinlaiseen "5D"-elokuvakokemukseen, jonka aikana ilmeisesti ei ollut aina täyttä varmuutta mitä ylipäätään tapahtui, joten oma valintamme meni jotakuinkin nappiin.

Jälleen kämpille päästyämme onnistuimme uunin kanssa puuhastellessamme päästämään kaasua sisäilmaan, mutta tilanne ei johtanut mihinkään vaaratilanteeseen, ja maittava myöhäisillallinenkin valmistui vielä saman vuorokauden aikana.

Jutta:

Seuraavan päivän ohjelmaan kuului käynti Alcatrazin saarella, ja kellot oli laitettu herättämään jo kuuden aikoihin. Lautan oli määrä lähteä joskus yhdeksän jälkeen, mutta San Fransiscoa jo hetken nähneenä tiesimme miten tahmeaa sillan ylittäminen voi pahimmillaan olla. Suunnattiin kohti satamaa ja jätettiin auton parkkihalliin lepäilemään. Käytiin nappaamassa aamukahvit vielä ennen lauttaan nousua to go -tyyliin, joten lauttajono meni kivuttomasti kahvia siemaillessa. 

Lauttamatka saarelle oli superlyhyt, jotain 15 min. Kun päästiin maihin, joku saaren työntekijä äijä piti puheen siitä, mitä saarella saa ja kannattaa tehdä, ja mitä ei. Esim. ei saa syödä eikä mitään saa poimia saarelta mukaan. 

Lähdettiin kipuamaan tietä pitkin kohti itse vankilaa. Mulla oli etukäteen ollut epämääräinen fiilis saarikierroksesta, sillä vankilassa oli tarkoitus kiemurrella kuulokkeet päässä opasteselostusta kuunnellen. Kun sitten näin ahtaahkon ja hämärän tilan, mihin jengi pakkautui jonottamaan, vedin jarrua ja käännyin takaisin ulos. Okei okei mul on joku ongelma sen kans et joku ulkopuolinen taho etukäteen määrittää mun etenemisen jossain kohteessa (esim. jonottaminen tai opastettu kierros) vedän mieluummin freestylenä kummastelemalla ja havaitsemalla. Muut meni kuitenkin mielellään luurihommiin mukaan ja oli kuulemma ollut hyvä setti. Suosittelen valitsemaan luurit jos esim. mestan historia ja tarinat kiinnostaa. Luureissa oli muunmuassa ollut kertojina jotain tyyppejä jotka on olleet vankeina tai töissä Alcatrazissa.

Kävelin itse luuritonna takakautta sisään selleihin ja kävin tsekkaamassa mestat. Oli kyl jotenki outoo ajatella et siel  ne ihmiset on ollu vankeina. Osa selleistä oli ihan superpieniä. Ersityssellit näytti ahdistavilta, niihin ei juurikaan päivänvaloa päässyt. 

Lähdin hortoilemaan saarta ympäri ja vankilarakennuksen toisella puolella törmäsin lintuihin hurahtaneeseen mummeliin. Mummo esitteli saaren harvinaisuudet, lähellä oli joukko valkoisia töyhtölintuja Snowy Egrets, jotka oli meinanneet kuolla sukupuuttoon, koska niitä metsästettiin niiden höyhenten takia. Jengi oli tullut myöhemmin jotenkin järkiinsä ja saanut elvytettyä kannan. Mummo kertoi myös käyneensä Suomessa ja vierailleensa vielä P:llä alkavassa ihanassa paikassa (Porvossa).

Huom! Lavastettu tilanne

Lokit viihty Alcatrazis, minkä takii luulen et ruokailu saarel oli kiellettyy.

Snowy Egrets

Pigeon Guillemots

Saarihommelin jälkeen käyskenneltiin tovi San Fransiscon satamassa ja käytiin ostamassa Fish&Chipsit lähikojusta. Sää oli aurinkoinen ja mestoilla oli paljon katusoittajia. Elli tiesi, että jengi merileijonia hengailee sataman hoodeilla ja kysyimme joltain tietoviisaalta missä niitä voisi bongata. Koko sakki olikin sitten löhöilemässä yhden laiturin päällä ja siellä tietty myös suuri ihmisjoukko niitä ihastelemassa. Merileijonien touhu näytti aika lungilta. Kasa lihaa lötköttämässä kylki kyljessä. Tuntui uskomattomalta, miten sellainen vonkale pystyi kuitenkin hyppäämään ketterästi vedestä laiturille, kun kulkeminen maalla näytti muuten aika laiskalta ja vaivalloiselta.

Joskus kolmen jälkeen startattiin auto ja lähdettiin takaisin kohti Berkeleytä, koska kaksi rohkelikkoa oli varanneet tatskaajalta ajan viideksi! Käytiin kääntyy viel nopee Union Squarella, koska Elli oli bongannut jonkun ögylaukun netistä, mikä löytyi vain sieltä suunnalta. Laukku oli kyl oikeesti super! Kävin ite nopee viel poistaa yhdet Conssit ettei sit jäis harmittaa et ostin reissult VAAN kultaiset. Nää oli sellaiset öiset, tai niis oli sellanen yö kuosi. Muuten navigointi Friscon keskustassa oli aika kauheeta. Yksuuntasia ihan sikana ja sit sellasii äsyttävii kohtii mistä lähti tie moneen suuntaan. Just kun päästiin about oikeeseen ilman suuntaan pari metrii, niin tuli vastaan sellanen ihmeen tilanne mis kaks bussii oli jotenkin sotkeutuneet toisiinsa. Friscos busseilla on jotain sellasii sporamaisia härpättimiä siel niitten katolla ja nää kaks kaverusta oli sit saaneet ne antennit solmuun. Liikenne seisoi ja jengi tööttäili. Mua rupes jo ahdistamaan ettei ehdittäis tatskamestoille mut päätin olla täs kohtaa hiljaa. Onneks päästiin luikahtamaan näitten solmubussien ohi ja lopult ihan ajoissa tatskoillekin. 

Lihaa

Ögylaukku

West Coast is the best coast!!!

Portlandin muhevan aamuvohvelin voimin jatkettiin matkaa kohti etelää. Kiikarissa oli Coos Bay ja tarkoitus edetä 101-tietä, mikä mukavasti nuoli läntistä rantaviivaa paikka paikoin. Koska Portland sijaitsi hieman enemmän sisämaassa, lähdettiin tiputtelemaan alaviistoon jotain pienempää randomtietä Lincoln Cityn kautta 101:lle. Tämä pienempi randomtie sujui kuitenkin joutuisasti, ja pian oltiinkiin jo oikealla tiellä. Heti, kun nähtiin meri ekaa kertaa, hypättiin ulos autosta sitä ihastelemaan, vaikka ilma oli tuulinen ja harmaa. Rannalla oli niin kylmä, että kauaa ei siellä viitsitty pysähtyä ja matka jatkui.

Tie lipoi rantaa tuon tuosta, välillä koukattiin vähän kauemmaksi merestä. Tunnelma oli valkea ja usvainen. Oma mielikuva tästä rantatiestä oli etukäteen ollut tyyliin oranssi kuumansexy auringonlasku saksofonin soidessa taustalla. Todellisuus oli meille valkeutta ja usvaa silmänkantamattomiin, tosin sekin oli omalla tavallaan vaikuttavaa. Matkan varrella siellä täällä oli viewpointteja. Pysähdyttiin Devil's Churnin kohdalle ja taivas selkeni kuin taikaiskusta! Tie oli tässä kohtaa korkealla merenpintaan nähden ja parkkikselta kiemurteli pieni polku, jota pitkin pääsi laskeutumaan lähemmäksi merta.

Meri kohisi ja pärskyi voimakkaasti, tunnelma oli eeppinen. Kuvasin tyrskyjä ja näkinkenkiä niin innoissani, että meri tärskäytti kerran oikein kunnolla ja kastuin melkein kokonaan. Tuuli ja aurinko kuivatti vaatteet kuitenkin ennätysajassa!

Autoon palatessamme aurinko poistui näyttämöltä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Pohdittiin hetki tätä kummallista ilmiötä ja jatkettiin köröttelyä. Coos Baylle päästyämme oli ilta jo aika pitkällä. Päätettiin kulkea tämän pienen rantakaupungin pääkatu halki ja katsoa joku sopiva rafla. Sharkbites vakuutti nimensä puolesta ja pistäydyttiin sinne syömään. Mesta oli ihan symppis, osittain kaljala, osittain rafla. Ruoka oli hyvää. Ihmeteltiin, mitä mahtoi olla listalta löytyvä Alaskan Halibut, google tiesi tämän olevan kampelaa. 

Devil's Churn

Tuhatpäinen simpujengi

Sharkbites

Netskun avulla etsittiin taas kerran vapaana oleva hotla ja päädyttiin ainoaaseen järkevään vaihtoehtoon, pikkukaupungissa ei nimittäin ollut mitenkään liikaa valinnanvaraa. Quality Inn oli ihan perus ok motla. Siellä pystyi nukkumaan ja sitä rataa... Siellä syötiin tajuamattamme myös reissun viimeinen mannermainen aamiainen, sillä tuleva vika motelli ei tarjoillut aamiaista ollenkaan. Mannermaiseen aamiaiseen kuuluu perinteisesti siis: paahtoleipää, bagelia, muroja, munaa, jugurttia. Siinäpä se. Leivän päälle voi levitellä halutessaan voita tai marmeladia. Silti oltais ehkä enemmän mehusteltu tätä tärkeää ja merkillepantavaa hetkeä jos oltais vaan sillon tajuttu.

Noh, seuraavaksi kuitenkin karisteltiin Coos Bayn tomut jaloista ja suunnattiin kohti Eurekaa (toinen rannikolla sijaitseva pikkumesta.) Oltiin etukäteen pilkottu matka Seattlesta Friscoon pariin etappiin. Onnenpyörä oli nostanut esiin nää mestat, koska ne vaan sattui olemaan sopivilla etäisyyksillä toisistaan. Matkanvarrella käytiin nälkäisinä pysähtymässä Subwayssa, mistä kolmikko poisti ällöttävimmät kahvit ever: vaniljakahvi French Vanilla, joka todellisuudessa maistui vaniljasokerilla kyllästetyltä kuravedeltä. Itse en ottanut mitään matkajuomaa sillä teetä ei tarjoiltu lainkaan, enkä yleensä juo kahvia enempää kuin aamukupin verran. Ja hyvä niin, koska YÖK!!!!!

Juuh elikkäs... Matkanvarrella käytiin taas ihastelemassa rantaa jollain pysähdyspaikalla ja illemmalla saavuttiin Eurekaan aamulla varattuun Motel 6:en. Järkytys oli suuri, kun paikan päällä kävi ilmi, että wifistä pitäisi erikseen maksaa!!!! Päätettiin kitsastella tämä yö ja olla netskupimennossa. Eureka näyttäytyi meille vähän sellaisena autotien varrella olevana hökötyksenä. Luulen, että jotain idylisempääkin olisi voinut mestasta etsivä löytää, mutta tää meidän motellinmurju sijoittui ns. Vantaamaisiin tunnelmiin. Lähellä oli joitain marketteja ja pikaruokaloita. Käytiin ostamassa oluet ja sipsit kaupasta ja katsottiin Cartoon Networkia. Myöhemmin käytiin vielä parkkiksen vieressä pikaruokalassa. Aah lähiölife... Yöllä muut oli vielä heränneet johonkin ihmeelliseen ulinaan ja tappeluääniin. Huh.

Aamulla netitön ja aamupalaton Motel 6 jätettiin oman onnensa nojaan ja siirryttiin hakemaan aamupalasänkkärit Jannen bongaamasta vitsikkäästä Hole in the Wallista. Sänkkärikonsepti oli subwaymainen, mutta jollaintapaa spessumpi. Raaka-aineet oli freesimmät ja kiinnostavammat kaikinpuolin. Masut pinkeinä lähdettiin seuraavaksi kohti reissun lopullista määränpäätä Friscoa. 

Lähiölife

Netitön ja aamupalaton

Hole in the wall

Patonki on pyhä asia!!!

Halusimme käydä vielä Humboldt Redwoods State Parkissa ihastelemassa punapuita. Puiston läpi kulkeva tie myötäili sopivasti 101:stä, eikä reitiltä siis tarvinut pahasti poiketa tämän nähtävyyden tähden. Metsä oli juuri niin vaikuttava kuin mitä Elli oli koko reissun (ja vähän ennenkin) maalaillut. Puut oli massiivisen isoja ja metsä oli satumaisen kaunis! Käytiin käyskentelemässä ja kuvailemassa, kiipeiltiin vähän ja tutkittiin onttoja puuonkaloita.

Pantiin merkille, että metsässä oli tosi paljon onttoja puita, joiden sisuksia pääsi ihmettelemään. Myös moni puu näytti kärvähtäneen salamaniskusta. Mietiskelin Suomen suurinta poppelia, mikä sijaitsi lapsuuteni kotikaupungissa Heinolassa. Arvioisin, että tämän punapuumetsän puut olivat keskimääräisesti about samaa paksuusluokkaa vanhan poppelin kanssa. "Peace, respect".

Punapuu voi olla jopa 2000 vuotta vanha!

Kaatuneen puun juurakkoa

Puuhommien jälkeen poikettiin tutuksi tulleelta 101 tieltä 1:lle, minkä oltiin katsottu pyörivän rantaa pitkin. Koska oltiin West Coastilla, niin haluttiinhan toki ahmia rantamaisemaa niin paljon kuin suinkin, ja sittenkin vielä vähän lisää!! Ykköstie osoittautui hmm... haasteeksi. Tommi oli suunnitellut ajavansa about 50 mailin tuntinopeutta suoraa rantaviivaa auringonlaskuun "luu ulkona", mutta tie olikin täynnä mutkia ja möykkyjä. Mentiin ylös ja mentiin alas, oikeaan ja vasempaan. Jossain vaiheessa Janne paljasti voivansa pahoin. Tajuttiin, että tällä tuntinopeudella saataisiin vielä ajaa koko yö Friscoon.

Jossain Sonoma Coastin kohdalla käännyttiin tielle 116, ja lähdettiin kohti sisämaan suorempia autoteitä. Matka taittuikin taas hetken joutuisammin. Tuleva vuokrakämppä sijaitsi Berkeleyssä San Fransiscon kupeessa ja kurvattiin siis vähän ennen Friscoa vasemmalle kohti Richmond-San Rafael siltaa. Vähän ennen siltaa liikenne juustoutui ja jässähti pian ihan kokonaan. Kävi ilmi, että sillalla oli tapahtunut jonkinlainen onnettomuus ja rekka oli suistunut tieltä. Sillan ylittämiseen kokonaisuudessaan tuhraantui aikaa vajaa kaksi tuntia (!!!) Ja noin kymmenen aikaan illalla oltiin vihdoin perillä kämpällä. Puuh! Tajuttiin, että oltiin oltu 12 tuntia tien päällä tänään, huhhuh. 

Kämppä oli onneksi tosi kiva! Se oli pieni piharakennus, missä parvisänky ja korkea katto. Vähän mökkimäinen. Emäntämme oli gearista päätellen keramiikkataiteilija, sillä paikan hyllyt notkuivat kaikenlaista käsintehtyä keraamista kippoa ja purnukkaa. Kämpän ovessa luki "studio" eli täti käytti ilmeisesti tätä tilaa taideharrastukseensa niinä aikoina, kun siellä ei yöpynyt vieraita. 

Yösijat valmistettiin ja asetuttiin studioon pötköttelemään. Puhuimme siitä miten väsyneitä ja nälkäisiä olimme. Ilmeisesti hieman enemmän väsyneitä, sillä kukaan ei edes ehdottanut, että lähdettäisiin vielä johonkin ruokaa metsästämään. Tommi kertoi myöhemmin miettineensä viimeisillä voimillaan, voisiko tilata ruokaa jostain. Uni oli kuitenkin vienyt lopulta vallan. Reissun viimeiset päivät vietettäisiin siis täällä, Berkeleyssä ja San Fransiscossa. Yön ja väsymyksen rajamailla en ehtinyt saamaan alueesta juuri minkäänlaista vaikutelmaa, mutta jotenkin tuntui, että tulisin vielä pitämään tästä paikasta. Ajattelin, että aamulla voisin mennä juoksulenkille ottamaan ensihatsit mestoista.

Jutta

Usvan ja seesteisen sään kaksintaistelu

Yet another ranta

Sympaattiset lehmät yritti viihdyttää meit maailman mutkaisimman tien varrella - MUTTA TURHAAN!

Emännän artsuu Berkeleyn studiossa

Pari sanaa Portlandista

Seattle jäi taaksemme iltapäivästä. Masut täynnä ja haukat pumpissa hyppäsimme harmaaseen sukkulaamme ja luotsasimme sen valtatielle 5, suuntana etelä. Btw, radiotaajuus 102,9 rokkasi - suosittelen tuolla alueella autoileville!

Alkuperäisestä suunnitelmastamme poiketen päätimme ottaa suunnaksi Portlandin. Se oli paikka, josta kenelläkään meistä ei ollut oikein minkäänlaista mielikuvaa ja päätimme antaa sille mahdollisuuden. Olimme kuulleet paikasta hyvää sieltä, täältä ja tuolta, joten hei - miksei?

Matka ei ollut pitkä ja saavuimme Portlandin ytimeen tuona sunnuntaisena iltana hieman kuuden jälkeen. Sahasimme hetken keskustan suurimpia katuja (mainstreet, broadway jne, samat kadunnimet joka kaupungissa) kunnes kurvasimme parkkiin. Ajatuksena oli löytää kahvimesta, jossa voisimme taasen arvioida kaupungin majoitustarjontaa. Moni pulju oli mennyt kiinni kuudelta, mutta onneksemme löysimme pienen kahviluukun Nordstromin (paikallinen Stocka) seinästä. Se tarjosi meille maittavat sumpit ja wifin siihen kylkeen. Koska olemme nuoria ja tarvitsemme rahaa, laitettiin hotels.comin filttereihin taas ykköseksi hinta. Tällä kertaa otimme parh.. Eiku halvimman: Briarwoods Suites -motelli.

Halvan ja hyvän etsiminen käynnissä.

Motla sijaitsi keskustan ulkopuolella. Ajelimme sinne ensin Hawthorne bridgen yli ja Hawthorne boulevardia edeten. Tämä katu/kaupunginosa oli selvästi mielenkiintoisempi kuin keskustan perus kauppa- ja kuppilatarjonta. Oli paljon omalaatuisia ravintoloita, kojuja, baareja ja putiikkeja. Talot olivat matalia ja ihmisiä oli paljon kaduilla, toisin kuin keskustassa. Motellimme sijaitsi parin kivenheiton päässä tältä vilkkaalta kadulta ja asetuimme taloksi. Elli olikin jo matkalla tankannut tietoutta Portlandista ja osasi kertoa sen olevan tietynlainen pienpanimoiden mekka. Tämän minä oluenharrastajana kuulin ja prosessoin, eikä aikaakaan, kun olin vaihtanut ajoasun baariasuun ja valmiina maisteluun. Janne ja Jutta päättivät jäädä motellin lähimaastoon sillävälin kun me Ellin kanssa käväisisimme panimoravintolassa. Tilasimme Uberin pihaan ja suuntasimme HUBiin (Hopworks Urban Brewery) muutaman kilsan päähän.

Kuskimme oli Afganistanista ja erittäin kiinnostunut vieraasta kielestämme. Siinä muutaman minuutin matkalla opetimme hänet tervehtimään ja vastaamaan suomeksi ja tuhrustin myös sanat kirjallisessa muodossa kaverin opiskeluvihkoon. Ilmeisesti ukkeli pyrki oppia puhumaan kaikilla kielillä, olihan vihossa jo useampi vastaava merkintä muilta turisteilta. Perillä morjesteltiin jo sujuvalla suomenkielellä ja astelimme portaat ylös panimolle.

Pyörät katossa ja kaurat pytyssä

Huomattava ero jenkki- ja suomipanimoravintoloiden välillä on laajemman tarjonnan lisäksi se, että täällä ravintoloissa vieraillaan usein koko perheen voimin. Useassa paikassa on terassin yhteydessä ollut leikkipiha tai hiekkalaatikko ja näihin tullaan hyvän oluen siivellä myös syömään hyvin porukalla. Näin myös HUBissa.

Maistelimme kattavan 15 oluen maistiaslautasen Ellin kanssa ja otimme pientä purtavaa kyytipojaksi. Tämä panimo oli kyllä onnistunut oluissaan poikkeuksellisen hyvin, ja jopa stoutti oli allekirjoittaneen mieleen.

Yöllä palattiin motellille ja tsiigailtiin piirrettyjä töllöstä. Havahduttiin porukalla huoneessa leijailevaan outoon hajuun ja paikallistettiin se lattian märkään länttiin. Oli kyllä sen verran tuhti odööri, että päätin talsia respaan marisemaan asiasta. Lopputuloksena oli huoneen vaihto viereiseen, eli kamat laukkuun kuin rättisulkeisissa konsanaan ja siirtyminen vähemmän haisevaan kuutioon. Motlasta jäi vähän klähmäinen fiilis, eli seuraavan kerran kun majoitut Portlandissa, älä mene Briarwoods Suitesiin!

Aamulla poistuimme kalmanhajuisesta murjusta ja hurautimme etukäteen tsekkailtuun vohvelimestaan: The Whaffle Window'hun. Mestan tarjoilija sekoili hetken menujen kanssa ja pelotteli, ettei voffelia enää tähän aikaan päivästä olisi tarjolla. Kaverilla taisi polla olla sen verran pahasti jumissa, että tarjoilijamme vaihdettiin hetken päästä ammattilaiseen ja saatiin makoisia leivoksia pian pöytään. Njams!

Tytöt kiertelivät Hawthronen kauppoja vielä hetken (jos toisenkin) voffeleiden jälkeen, itse jäin kadulle kuuntelemaan taitavaa saksononistia. Kaveri luritteli pitkään ja ansaitsi minultakin pari taalaa. Kävi sitten itsekin hakemassa vohvelin ansaituilla rahoilla.

Ja taas vähän köyhempinä pääsimme takaisin tien päälle. Suunta suoraan länteen, kohti rantaa. Tyynenmeren ranta, kohtaamme jälleen.