Myöhemmin hehkuttaessani silmät suurina elokuvan sanomaa, aktivisti-siskoni paukautti, että kyseessä on lapsikulta vain elokuva: oikeasti "Willyn" nimi oli Keiko ja se eli edelleen aivan liian pienissä oloissa vangittuna. Päässäni soinut M.J:n kappale katkesi kuin LP-soittimen päälle olisi tippunut alasin ja näkymä auringonlaskuun uineesta valaslaumasta pimeni. WTF?! Loukkaannuin ja suutuin. En vihreähiuksiselle viestintuojalle, vaan kaksinaamaisille elokuvantekijöille. Valaat kuuluvat vapauteen! Jokin sisälläni muuttui jälleen.
Suunnilleen samoihin aikoihin 90-luvulla isäni teki biologina työmatkoja Kanadaan ja kertoi vaikuttavia tarinoita pieneltä lautalta näkemistään erilaisista valaista. Hänen ottamissaan sumuisissa valokuvissa näkyi merenpinnassa hieman valaiden selkiä, ehkä pyrstö ja eviä. Kuulemma nämä valtamerien jättiläiset tulisi nähdä itse, sillä valokuvat eivät tekisi niille oikeutta. Silloin päätin, että jos koskaan pääsen matkustamaan niin kauas, niin yrittäisin nähdä valaan. Edes yhden.
Jokseenkin 20 vuotta myöhemmin, kun päätimme tehdä uuden matkan Pohjois-Amerikkaan ja reittimme varmistuttua suuntaavan Tyynenmeren rannalle, aloin jälleen aktiivisemmin haaveilla valaan kohtaamisesta. Otin selvää "valasmatkojen" järjestäjistä ja vertailin hintoja. Sekä Seattlesta että Vancouverista käsin on hyvät mahdollisuudet valasbongailuun, mutta Seattlesta lähtevät lautat sopivat tällä kertaa paremmin aikatauluihimme. Matkanjärjestäjäksi valikoitui lopulta Clipper Vacations. Matkaa etsiessä ei pahemmin tarvinnut painottaa eettisyysasioita, sillä suurin osa firmoista vaikutti luotettavilta, ympäristöasiat tiedostavilta ja huomioonottavilta. Aluksemme San Juan Clipper on osa The Pacific Whale Watch Association Northwestia ja sitoutuu ns. hyviin käytössääntöihin merellä ollen tarkka mm. siitä ettei valaita ja muita eläimiä häiritä. Torstain lähtö osoittautui tuntuvasti pe-su lähtöjä edullisemmaksi, joten pienten neuvottelujen jälkeen päädyimme lähtemään Seattleen yksi yö suunniteltua aiemmin. Luvassa olisi aikainen lähtö Seattlen Pier 69-satamasta klo 8:15 -> 3,5h kestävä matka San Juan Islandin Friday Harbor satamaan -> sitten 2,5h valasbongailu avomerellä -> ja sen jälkeen vielä pari tuntia maissa San Juan Islandilla ennen kotimatkaa. Koko päivän ohjelmanumero siis! Ilokseni sain koko jengin mukaani tähän seikkailuun, vaikka taisinkin olla asiasta innostunein. Suosittelen kokeilemaan kyseistä näkökulmaa Seattlessa matkaajille, nähtävää ja ihmeteltävää varmasti riittää vaikkei valaat niinkään kiinnostelisi!
Aamulla olin ensimmäinen ylhäällä ja suihkussa aikaisesta herätyksestä huolimatta. Klo 6 motlan aamupalalla en oikein saanut mitään alas, kun jännitti niin paljon. Oltiin varattu reilusti aikaa satamaan, koska ei tiedetty tarkkaa matkan kestoa, meiltä puuttui printtiliput(oli vaan pdf:t) ja matkustusdokumenteissa varoteltiin jotain rajanylitystarkistuksista. Matkan aikana saatettais ylittää taas Kanadan raja, joten pakattiin varmuuden vuoks passit ja estat käden ulottuville. Huomattiin, että ei ollu pahoja aamuruuhkia ja päästiin motlalta noin vartissa oikeaan satamaan ja sielläkin päästiin ilman kummempia kyselyitä läpi. Ennenkuin huomasinkaan, istuttiin vähän Korkeasaarilauttaa suuremman, kolmikerroksisen aluksen keulassa ikkunapaikoilla. Aurinkoinen sää näytti olevan täydellinen merelle ja saaristoon.
Napa edellä kuuhun!
Menox!
Oppaanamme toimi "onboard naturalist" Justine, joka perehdytti meidät alkuun lautan turvallisuusohjeisiin lentoemomaisella koreografialla ja juonsi koko matkan ajan ympärillämme olevista asioista ja merieläinten elämästä. Näimme mm. pitkulaisen saaren, jolle aikoinaan joku innovatiivinen veljeskaksikko toi harvinaisia villieläimiä ihmisten metsästettäviksi. Bisnes kuitenkin kuivui kasaan pian, koska metsästäjät eivät kokeneet peliä reiluksi eläimiä kohtaan, kun niillä ei ollut mahdollisuuksia paeta saarelta minnekään. Näimme myös koko reissun ehkä ekan valkopäämerikotkan kökkimässä pesässään puun latvassa ja jotain pitkäjalkaisia kahlaaja- tai kalastajalintuja. Justine neuvoi koko ajan pitämään silmät vedessä, sillä ei sitä tietäisi koska joku suurempi merieläin tulisi näkyviin. Vaikka kuinka yritin skannata aaltoja, en nähnyt kuin pieniä lintusia. Päätin luottaa loppuunmyydyn lautan silmäpareihin ja liityin muiden kanssa Yatzyyn, jonka pelaaminen ei olisi onnistunut ilman Jutan valasesitteestä taittelemia paperinoppia! Ihmisjoukossa huomasin myös vanhemman naisen, jolla oli happiviikset ja hän kantoi mukanaan happitankkia. Pohdin oliko hän viimeisillä voimillaan raahautunut matkalle aikeinaan nähdä valaita. Ainakin olin tunnistavinani tuttua innostusta hänen katseessaan, kun hän tuijotti tiiviisti tyrskyihin. Toivoin, että näkisimme valaita.
Aikainen herätys, kaikki se jännitys, aaltojen keinutus ja lautan hurina pistivät myös unettamaan ja torkahdinkin hetkeksi juuri ennen perille pääsyämme. Vielä eväät naamariin, silmätipat öljyämään näkimiä ja olin valmis - Whale Watching & Sea Life Search sai alkaa!
Smooth yatz
Out of business
Lautalla oli paljon tietokirjoja lainattavaksi
The Salish Sean alueella (Northwest Washingtonin ja Southwest British Columbian välinen merialue) asustaa pysyvästi kolme miekkavalas-/orcalaumaa: J-pod, K-pod ja L-pod. Jos ymmärsin oikein, niin kunkin lauman valaat ovat tutkijoiden toimesta nimetty lauman kirjaimen mukaan, esim. L-podin valaiden nimet ja tunnistuskoodit alkavat L-kirjaimella. Kullakin valaalla on täysin yksilölliset vaaleat läikät, "satulalaikut", selkäevän juuressa ja erilaiset selkäevät, joiden mukaan tutkijat tunnistavat ne. Näiden valaiden lisäksi alueella vierailee miekkavalaita, joiden elintavat eroavat pysyvämmin alueella asuvista valaista mm. ruokailun, laumakoon ja päivärytmin suhteen. Millään valaalla ei ole kiinnitettyä jäljitintä, vaan niitä "jäljitetään" sen tiedon ja kokemuksen mukaan, mitä tutkijat ovat eläinten elämää seurailemalla saaneet kasaan. Alueen miekkavalaat ovat tutkituimpia koko maailmassa.
Eipä aikaakaan, kun Justine kuulutti aluksemme lähestyvän kovaa vauhtia liikkuvaa J-podia! Ihmiset nousivat pystyyn ja minäkin pongahdin penkistäni. Tihrustin eteenpäin, mutta en nähnyt mitään! Jengi alkoi huudahdella ihastuksesta ja vieressäni Tommikin osoitteli "tuolla, tuolla!" Sitten näin sen, noin 250m päässä, musta hahmo nousi ylväästi merestä happea ottamaan ja noin sekunnin päästä katosi jälleen. Pian sen vanavedessä nousi uusi miekkavalas pinnalle sen verran, että sen pään ja selkäevän näki. VALAITA! Oikeita valaita tuolla noin!
Lautan henkilökunta päästi meidät keulan kannelle, jolle mahtui kerrallaan 20 ihmistä ja kuulutuksen mukaan lapset ja lyhyet ihmiset saivat mennä eturiviin, JESS! Olin aika tosi nopeesti siellä räpsimässä kuvia, samalla tietäen etten mitenkään voisi vangita eläinten upeutta puhelimen kameralla. Onneksi pidin katseen koko ajan valaissa ja meressä, sillä paljaalla silmällä ne näki paremmin. J-podin tää puolikas laumasta koostui n. 50v äidistä, joka piti keulaa ja sen kahdesta täysikasvuisesta, eri ikäisestä poikasesta, jotka hidasteli perässä. Kuultiin ettei nää valaat ikinä täysin jätä omaa perhettään, vaikka sosialisoivatkin muiden laumojen kanssa. Vähänkö liikkistä. Kuultiin kans, et yks valas oli jääny täysin orvoks sen perheen kuoltua, mut yks lauma sit otti sen omaan jengiinsä. Vähänkö valaat on hyvii tyyppei! Yhtäkkiä yksi orca hyppäsi niin, että se näkyi melkein kokonaan. Vesi läiskähti, yleisö kohahti, jotkut taputti ja mua alko yllättäin vähän itkettämään. Jännitys kai laukes ja olihan se nyt hieno hetki vähän turistimeiningistä huolimatta.
Seurattiin hetki tän kolmikon menossa mukana, koko ajan 200 metrin etäisyys pitäen (guidelineihin kuuluu ettei tieten tahtoen mennä lähemmäs) kunnes kapteeni huikkas, et meidän takana on tätä kolmikkoa isompi lauma. Justine tunnisti valaat kaukaa, nimes ne ja kerto joukossa olevan myös tyyppejä, jotka ei normaalisti kuulu kyseiseen joukkoon. Johtajauroksen selkäevä oli kaksmetrinen ja sai muut valaita katsomaan tulleet alukset näyttämään vesiskoottereilta. Olin vähän kateellinen punasien pikkulauttojen ihmisille, koska niissä ei ollut niin paljoa väkeä ja ne pääsivät lähemmäs valaita. Katottomassa kumiveneessä tunnelma olis ollut autenttisempi, kunnon merituulta ja suolavettä! Toisaalta, eihän niissä ollut vessaakaan... Ehkä tällanen siisti sisähomma oli ihan jees! Kaikki ihasteli Justinen taitoa ja tietämystä ja kuultiinkin sitten, että hän on koko nuoren ikänsä, +20 vuotta, tutkinut näitä valaita. Katselin hymyilevää Justinea välillä silloinkin, kun hän ei spiikannut valasjuttuja ja aattelin, että siinä vasta onnellinen ja onnekas ihminen. Saa tehdä intohimoaan työkseen.
Ympyrä sulkeutuu: Sumuisia valaskuvia. I have become my father.
Yli kahden tunnin valas-expedition kului mielestäni tosi nopeasti. Ihmisten rakastuttua valaisiin, oli selvästi pakollisen todellisuusosion aika: Justine kertoi miten ihmiset vangitsivat näiltä alueilta valaita huvipuistotarkoituksia varten saartamalla puolustuskyvyttömät vauvavalaat vanhemmistaan. Näistä yksilöistä suurin osa kuoli pian vankeudessa. Vielä on yksi alueen vangittu valas elossa, Lolita, joka edelleen käyttää samoja ääntelyjä mitä L-podin jäsenet. Yksinäinen perheestään erotettu valas kutsumassa sukulaisiaan jossain pikkualtaassa tuhansien kilometrien päässä kotoa... Niin, niiiin lohduttoman surullista. Miekkavalailla ei ole muita luontaisia vihollisia, kuin ihminen ja meidän aiheuttamat ympäristöongelmat. Anteeks vaan kevyen matkablogin raskautus, mut mielestäni aika pakollinen osa valaskatselmusta. Olis paljon muutakin sanottavaa aiheesta, mut jätän sanomatta! Toivottavasti asiat joskus muuttuvat valistuksen ja asennemuutosten myötä. Jos et oo jo nähny ja haluut tietää lisää, niin kato Blackfish-dokkari. Valaiden valtakunnassa vierailu myös antaa mojovan muistutuksen, et miks esimerkiks sellaset asiat kun luonnonsuojelu ja kierrätys ovat tarpeellisia.
Friday Harbor
Valasmuseon muraalia
Söpö pitkulainen suolapippuri-sirotin
Jutan ja Jannen kaveri rannalla
Noustiin maihin ja hajaannuttiin pareittain. Tommin kanssa oltais vuokrattu tunniks skootteri/mopo(avo)auto jossei se olis ollu niin kallista. Jos San Juan saarella on enemmän aikaa, niin vinkkinä, et Susie's mopedissa päivävuokra ei oo paha ja saarta näkee perusteellisemmin, olis ollu mm. laventeli-peltoa ja upeeta hiekkarantaa. Käytiin mautoilun sijasta haukkaamassa sänkkärit erään kahvilan aurinkoisella terassilla ja löysin parit tuliaiset. Aika kului nopeesti ja tuli Seattleen lähdön hetki. Olin sydän pullollaan valaita ja mukavaa päivää. Olin jännittänyt tosi paljon sitä onko koko valasmatka sittenkin ihan floppi, mutta se oli täyttänyt kaikki toiveeni. Pistettiin uusi Yatzy-peli pystyyn uusilla orca-nopilla ja nautittiin Seattlelaisen Pike Brewing Companyn tarjoamista matkajuomista.
Justine juonsi menemään uusille matkustajille suht samoja stooreja meidän keskittyessä peliin. Yhtäkkiä vauhtimme hidastui, kuulin Justinen sanovan "humpback" ja samassa keräsin jo takkiani ja huiviani mennäkseni kannelle. Olin sydämeni pohjasta toivonut näkeväni orcaa isomman ryhävalaan. Mahdollisuudet oli hyvät, koska alueen ryhävalaskanta oli 15v sisällä palautunut aiemman kadon jälkeen. Ensimmäisten joukossa alueelle oli palannut suuri ja vanha naarasvalas "Big Momma" ja sen esimerkin jälkeen kymmeniä muita ryhävalaita. Ryhävalaiden sanotaan olevan valaista uteliaimpia ihmisiä kohtaan ja niiden kerrotaan usein tulevan pinnalle harrastamaan ihmisten bongailua. Olin kuitenkin jo päivän mittaan ehtinyt luopua ajatuksesta, että näkisimme niitä. Nyt aivan lauttamme vieressä oli KUUSI ryhävalasta! Justinekin oli silminnähden innoissaan ja kertoi kyseessä olevan todella harvinainen tilanne näillä vesillä. Alaskassa moinen olisi arkipäiväisempää.
Kannelta sain nähdä valaiden puhaltamia korkeita ilmasuihkuja, niiden pieniä selkäeviä, suuria pyrstöjä, valtavan ryhäisen vatsan, kun yksi lillutteli selällään ja jopa yhden valaan nousevan puoliksi vedestä kaloja ahmaistessaan. Taas väkijoukosta kuului suuri OOOH, kun kymmeniätonneja valasta kurkkasi vedestä ja painui takaisin pinnan alle. Wau. Vain wau. Siinä ne kelluivat ihan vieressämme, pyörivät ja heiluttelivat eviään kuin esitelläkseen huvittuneina, että katsokaa nyt, katsokaa oikein kunnolla! Meil ei oo kiire, ku ollaa valaita! Tunsin itseni tositosi onnekkaaksi. Täydellinen päätös päivälle!
Lautalta lähtiessä mun ja sen happipullorouvan onnelliset katseet kohtas. Saatiin molemmat sitä mitä tultiin hakemaan ja ehkä vähän enemmänkin.
Kiitos valaat.
Elli
It's my lucky day!
Hetulatutkimus
Hei hei!
<3 Ihana raportti! <3
VastaaPoistaMä kävin kerran valassafarilla Islannissa, mutta silloin ei löydetty valaita, vaan "vain" delfiinejä. Ne oli ihmeellisiä! Ja muakin alkoi itkettämään niiden näkeminen. Jotain maagista noissa merien eläimissä...
T. Se vihreätukkainen isosisko