Ennen Bismarckiin ajoa piti saada kuitenkin jotain murua rinnan alle. Fargon hotla kun ei aamupalaa tarjoillut, kuin oudon makuisen kahvin verran. Jutta oli bongannut netskuista Panera Breads-nimisen syöttölän, joka vaikutti muita ketjuja freesimmältä ja arvostelujen mukaan kaikki annokset olivat "amazing!" - sinne siis!
Saatiin oikein makoisat ja kerrankin maltillisen kokoiset, täysjyväiset aamupalaleivät: kolme kasvisversiota, joissa mm. tuoretta avokadoa, pinaattia ja paistettu munanvalkuais"pihvi". Jutta otti myös herkullisen näköisen granolakupin, mistä tuli vähän annoskateus, silleen hyväntahtosesti. Tommin pekonimunaleipäkin oli kuulemma aivan hyvää. Ihmetystä ja huvitusta herätti Tommin tilaama jogurtti, joka osoittautuikin 15 cm pitkäksi ja kapeaksi tuubiksi hullunkurisen lehmän kuvalla. Asiallista.
Oon muuten pannut merkille, että tällä USA-reissulla on pienemmistäkin kaupungeista löytynyt lacto-ovo-vegetaristeille ihan kivasti eri vaihtoehtoja. Johtuukohan maantieteellisistä eroista vai olisiko parissa vuodessa tapahtunut muuten vaan parannusta kasvispöperöjen tarjonnassa. Varsinainen vegaanius taitaa kuitenkin olla vielä jonkinlainen peikko pikkupaikoissa. Tai sitten kyseessä on mun oma ennakkoluulo liha- ja meijerituotannolla itsensä elättäviä maalaisia kohtaan.
Anyway, mun valkkaama kahvi oli täydellistä, ainakin sen hotellikahvin jälkeen. Täytin 0,4 l kuppini hasselpähkinän makuisella kahvilla ja annostelin sekaan jo kouliintuneesti juuri sopivasti half-and-half -mölöä. Vaikka maisemat oli kuin Vantaan tehdas- ja varastoalueella, oli rauhallinen aamupalahetki Panera Breadsin paahteisella terassilla nautinnollisen ihana. Ah! "Tästä tulee hyvä päivä" sanoimme jälleen hymyssä suin, siihen vakaasti uskoen.
Kun kahvi on hyvää
Matkalla Bismarckiin pomppasimme motarilta hetkeksi veke katsomaan "maailman suurinta buffaloa".
Maailman suurin buffalo, Jamestown aka Buffalo city
Alueella oli myös leikkipaikka, jossa pojat laski liukumäkeä sekä antiikkikauppa, josta mä löysin ison, rustiikkisen hevosenkengän onnea tuomaan ja Jutta löys siistit juomalasit. Koko mesta piharakennuksineen oli tehty vähän villin lännen tyyliin, turisteja ajatellen kai. Yeehaw!
Nähtiin myös muita maatilan eläimiä sekä kyltti, joka kannusti ihmisiä tulemaan ruokkimaan baby-buffaloa! No joo! Animal time big time! Ei tarvitse kahdesti kehottaa. Laiduntavat buffalot näkyi toooosi kaukana horisontissa, mutta nyt nähtiin muutama lähempää, kun se vauva oli hoitokarsinassa vanhempiensa kanssa. Ne tais olla ruokalevolla, koska niitä ei hotsittanut syödä. Ei se mitään, nyt on nähty buffaloita! Tai oikeemmin kai Amerikan biisoneita (lat. Bison bison). Nimi buffalo on jäänyt joissain paikoissa elämään, kun aikanaan Amerikan valloittajat luulivat biisoneita puhveleiksi, joita löytyy Afrikasta ja Aasiasta. Biisonit ovat edelleen uhanalaisuusluokitukseltaan silmälläpidettävä laji, vaikka biisonikantaa on saatu elvytettyä sen jälkeen, kun tuliaseiden yleistyttyä jenkeissä ne ammuttiin melkein sukupuuttoon. Hyvä juttu, ihmiset...
Live Buffalot
Vuohi ja vuohien leikkipaikka
Erilaiset eettisyyskyssärit vilahteli ainakin mulla mielessä pötkötteleviä elukoita ihmetellessä, mutta väittäisin tyyppien oloja ruhtinaallisiksi verrattuna esimerkiksi kotimaisen tehotuotannon uhreihin, vaikka pihveiksi näitäkin kuulemma kasvatetaan? Höh. No oli niillä sentään tilaa ja virikkeitä.
Buffaloiden pihassa oli myös täytettyjen eläinten näyttely, josta oli vanha nimellinen pääsymaksu ruksattu yli ja sinne pääsi siis ilmaiseksi sisään. Budjettimatkailijat arvostavat ilmaisia huvituksia, joten mentiin sisään matalaan vajaan paljoakaan kyselemättä. Meininki oli vähänku luonnontieteellisen museon pari erilaista asetelmaa ja pari p*skasti täytettyä eläintä olis laitettu pimeään ja rämäseen pihavajaan. Semi vaikuttavaa ja karmivaa samalla. Jutta totes, että eläinten täyttäminen on vähän nastya puuhaa ja mietittiin tovi, miltä näyttäis täytettyjen ihmisten näyttely. Joo, eteenpäin!
Ei lisättävää
Jengi koossa
Bismarckiin päästyämme, huomasin, että paikka näytti vähän Fargoa isommalta, vaikka Fargo on North Dakotan suurin kaupunki. Hmm! Bismarck on kuitenkin ND:n pääkaupunki, joten ehkä ne on siks vähä isotellu rakennuksilla.
Oltiin tässä vaiheessa taas kevyttä hiukopalaa vailla ja yritettiin löytää ruokapaikka. Osoittautui vaikeaksi, tai no helpoksi, jos asiaa katsoo siltä kantilta, että tarpeitamme vastaamaan oli auki vain yksi vaihtoehto: Peacock Alley. Ruokaa odotellessa opimme, että se on Bismarckin vanhin ravintola/baari. Ennen ruokaa nenän eteemme kannettiin neljä näkäräistä omien tilaustemme sijasta. Olimme vähän H. Moilasina, kunnes tarjoilija kertoi, että shotit ovat lahja viereisen pöydän herrasmieheltä. Leffahetki Amerikassa! Tästähän tosiaan tuli hyvä päivä. Nostimme maljat, kiittelimme, nyökkäilimme hyväksyvästi ja toivotimme toisillemme hyvää 4thia edeltävää viikonloppua. Shotti maistui joululta, tais olla kanelia. Kuski ei tietenkään juonut omaansa (äiti huom). Herrasmiestyyppi näytti siltä, että haluais jutella enemmänkin, koska istui välillä puolittain meihin päin, mutta pöytäämme saapuneet, todella positiivisesti yllättäneet lohileipäset ja kanasalaatti olivat hiljentäneet muuten niin ekstrovertit suomalaiset.
Bongattiin seinältä ja pöydästä mainos, ns. Tarjoa kierros -tempauksesta, jolla kerätään tuottoja sotaveteraanien ja heidän perheidensä hyväksi. Väiteltiin hetki meniskö meidän rahat sotaveteraanien työllistymisen tukemiseen vai jenkkien sotien tukemiseen, jos pistettäis paukkutarjous takasinpäin.
Safkan jälkeen Tommi bongas herrasmiesoletetun olevan nuuskamiehiä ja keksi voivansa maksaa kiitollisuudenvelan pienellä pussukalla. Itse jäin omaan pöytään wifittämään terkkuja Suomeen ja havahduin vain hetkeksi, kun herrasmiehen daami huudahti rakastavansa Tommia. Tommi kertoi jälkeenpäin, että miehen nimi oli Andy ja läpät sittenkin ei-niin-herrasmiesmäiset. Saatiin myös kutsut lähteä heidän kanssaan katsomaan jotain bändiä illalla, mutta valittiin jatkaa matkaa Bismarckista eteenpäin. Ei sitä tiedä mihin oltais Andyn ja daamin kanssa päädytty, varsinkin kun molemmat kertoivat kantavansa aina aseita mukanaan "'Cause you never know, you know!" Kaikenlaista.
#pouroneforward
Seuraavaks ajettiinki sitten niin kauan, että ehti tulla pimeetä. Pysähdyttiin ennen pimeää kahdesti, kerran Faith -kylässä, kun nähtiin dinosaurus ja kerran jossain random paikas tankkaamaan. Sen dinosauruksen nimi oli Sue ja se oli rakennettu auton osista, lähes täydellisenä löytyneen T-Rexin luurangon kunniaksi. Bismarckista löytyy muuten eniten fossiileja koko osavaltiossa ja Dakotojen maasto on sellaista, että muinaiset jättiläiset on helppo kuvitella edelleenkin asuttamaan mestoja. Yritin vähän katella maahan, mut yhtään fosuu en nähny.
Sue ja selfie time
Epäilyttävän autio bensa-asema oli vastakkaisessa suunnassa, kun minne meidän oli määrä kääntyä, mutta mentiin silti, kuin kohtaloa uhmaten. Käytiin kokeilemassa bensiksen yhteydessä olevan kiskan ripaa, mutta paikka oli kiinni. Missään ei näkynyt ketään tai mitään ja ainoa äänikin oli vain vaimea tuulen suhina. Koko skenaario oli taas jostain tuttu. Aivan, zombiesarja Walking dead! Iik...
Tommin tankatessa näimme kaukaisen mäen päällä yhden ainoan, hitaasti meitä lähestyvän ja linkkaavan hahmon. ZOMBIE!!! Minä, Janne ja Jutta hypättiin takaisin autoon sisään ja lukittiin ovet. Söisi sitten tankkaavan Tommin ensiksi. Kummasti huojuva Zombie oli nyt jo ihan lähellä Tommia. Käänsin pääni ettei tarvitsis katsoa. Sitten ovi kävi ja Tommi tuli sisään - ehjänä! Viuh! Taustalla elävä kuollut taapersi takaisin sinne mistä tulikin. Humaltunut hyyppä oli kuulemma kysynyt onks kiska kii ja kyytiä kotiin. Ei otettu, kun auto oli täynnä. Raasu.
"Help wanted" - Zombeista johtuva työntekijäkato?
ONNEKSI pysähdyttiin kyseisessä paikassa tankilla, sillä muuten oltais jääty aavikolle ilman bensaa ja puhelinkenttää. Nimittäin seuraavaa suoraa vaan jatku, jatku ja jatku ilman ainottakaan rakennusta. Autojakin näkyi matkan varrella vain pari, mm. yks Dodge, jonka takana luki, et se syö Fordeja ja kakkaa Chevyjä. Huippumalli Janice Dickinsonin mukaan nimetty Ford Explorer ei kuitenkaan tollasia pelkää. PYH!
Matkalla Wall -nimiseen kylään kyselin porukalta erilaisia itsetuntemukseen liittyviä filosofisia kysymyksiä, joiden reissulle mukaanotosta olin kuullut pari ivallista heittoa...mutta kysymykset taisivatkin olla kaikille ihan mieleen ja opittiin itsestämme ja toisistamme lisää! Selvästi hyvä päivä!
Myöhään illalla Walliin tai Wall Drugiin päästyämme, näimme vieri vieren tuttuja motlaketjuja. Oikein pitkän matkan autoilijan keidas lukuisine aamupalalupauksineen! Hierottiin käsiämme yhteen ja myhäiltiin, että nyt sit vaan valitaan paras päältä ja voidaan jopa kilpailuttaa hintoja. Mietittiin, et tuetaanko paikallisessa omistuksessa olevaa symppistä, mutta mahdollista lutikkakotaa vai tuttua ja turvallista, tylsää ja varmaa tasalaatua. Päätettiin mennä paikalliseen Welsh motel-nimiseen helmeen, mutta jo ennen respaan pääsyä selvisi: NO VACANCY. Ööö, mitäs hittoa. No okei, otetaan se Best Western sitte. Ai NO VACANCY?! Tota, hehe, entäs Super 8? Econolodge? Day Inn? Sunshine Inn? Kaikki = NO VACANCY! Noin kahdeksan No vacancy-kylttiä myöhemmin oltiin niin reunalla, että päätettiin jopa kattoa pari tän motlakeskittymän ulkopuolella olevaa, "vähän" epäilyttävän näköstä majapaikkaa. Sydän pamppaillen, valmiina astumaan surman suuhun, kaarrettiin pihaan, joka olis taas voinut olla suoraan kauhuleffasta, johon liittyy yksitellen katoavia turisteja ja sadistinen motlan omistaja.
"No" sanoi myös kauhujen motellin valotaulu lyhyen ytimekkäästi ja verenpunaisesti. Ahaa.
Selvitettiin vaihtoehtoja, jotka olivat seuraavat: A) joko ajaa väsyneenä vajaa 100km päässä olevaan cityyn, jollon oltais taas kauempana seuraavan päivän etapista Badlandsista tai tattadadaa B) nukkua autossa. Öh, hiljaista. Sanoin seurueesta ensimmäisenä, että olen ihan henkisesti varautunut nukkumaan autossa, vaikka vähän jo ahdistikin tulevan aamun kolotukset. Tommi alkoi innokkaasti ja otsa rypistymättä esittelemään Janice D:n taitettavia takapenkkejä. Olin nähnyt tätä samaa mehustelua noin puoli vuotta aiemmin, useilta Tommin esittelemiltä Youtube-videoilta reissuauton valintavaiheessa. Eihän se ihan yhtä käden käänteessä tapahtunut nyt, kun oli tosi kyseessä, mutta ymmärtäähän sen, kun on neljän ihmisen matkatavaratkin menossa mukana.
Jutta ja Janne katsoivat epäuskoisina auton perään ilmestynyttä makuukammaria ja "ei ole muutakaan" -hyväksynnän jälkeen kömpivät taitetuille takapenkeille yöpuulle. Hyvää leirihenkeä kaikilta hei! Tommi ja mä jäätiin etupenkeille ja taiteltiin niitä sen verran, kun pystyttiin. Walliin saapumisen jälkeinen "saamme valita minkä vaan motlan" -huuma oli tunnin sisällä vaihtunut nöyrään "saamme valita minkä vaan valaistun, tarpeeksi syrjäisen, mutta tarpeeksi turvallisen parkkipaikan" -totuuteen. Hyvä päivä olikin mennyt just vähän seinään (Wall) ja olo mako sica.
Vaikka yöllä heräsin monta kertaa asennon vaihtoon ja raajojen puutumiseen, teki mun aamulla silti mieli jäädä nukkumaan huonoon asentoon, vaikka Tommi herätteli suloisesti kahvilla, että nyt lähdetään kattomaan kanjoneita ja auringonnousua. Iho oli nihkeesti liimautunu vaatteisiin ja nahkapenkkeihin. Ikkunat olivat huurussa, vaikka niitä kaikkia olikin rullattu raolleen. Myöhemmin todettiin yksissä tuumin tilanteessa ja sen hyväksymisessä olleen sitä jotain, mikä muistutti lapsuuden ja nuoruuden huolettomuudesta. Eli ei ollenkaan paha! Ja vähän sama, kun alkumatkan laukkuhaasteessa, hetkellinen asunnottomuus sai arvostamaan omia etuoikeuksia entistä enemmän.
Autosta käsin avautui aika usvainen, mutta kaunis aamunäkymä
Sitten: Badlands, who's bad?
Elli
:-D Just tollasia sopivan kokoisia seikkailuita matkalla pitää kohdatakin! Ja seuraavana yönä unikin varmaan maistui taas paremmin (olettaen, että pääsitte silloin hotelliin...)
VastaaPoista