"Näytä mulle tie Amarilloon...

...sinne kuulun kuin puolukat hilloon" pakkorimmasi aikanaan Danny Pertsan avustuksella nasevasti Texasista suomalaisvinkkelistä, mutta jätetään Iso-D käsiteltäväksi jossain muussa yhteydessä ja siirrytään matkapäiväkirjamme seuraavaan lukuun.

Oklahomasta läks neliapilamme siis kohti Amarilloa. Allekirjoittanut vietti autoajan lueskelemalla Jutan lintukirjan ohella Oklahomasta poistamaamme Stephen Kingin The Shiningin jatko-osaa Doctor Sleepiä. Vaikka Kingin matskua onkin tullut seurattua tiiviimmin viimeksi joskus yläasteen/lukion taitteen aikana, ja se tuntuu aika vahvasti omassa elämässä tyssänneen siihen elämänvaiheeseen, kävi kirjakaupassa kuitenkin lahjomaton "Ui saakeli!" -reaktio kannen osuessa silmiin. Ja kyllähän tässä edelleen ihan jännän äärellä ollaan! Tästä johtuen en siis myöskään kiinnittänyt itse matkaan tai ympäristöön sen suurempaa huomiota, muutamia pysähdyksiä lukuun ottamatta - lähinnä huomasin kuinka joka kerta päätä kirjasta nostaessa ja ulos vilkaistessani maisema tuntui jatkuvasti aiempaa flätimmältä, ja jossain vaiheessa tosiaan ajeltiin ihan pannarin päällä horisontaalisen näkyvyyden kantaessa loputtomiin.

Matkalla pysähdyttiin ainakin jossain inkkarimestassa, jossa tyyppailtiin alkuperäisväestön lempparihattuja eli stetsoneita ja osteltiin korvakoruja. "Matkamuistoista" kiinnostuneille reitti onkin varmasti silkkaa riemuvoittoa ja kunniakierrosta, sillä kaikesta mahdollisesta ja vähän mahdottomastakin on onnistuttu vääntämään mitä älyttömintä grääsää paikassa kuin paikassa. Oikaistakoon tässä vielä sen verran, että kyseinen natiivipuoti ei silti ollut mitenkään pahimmasta päästä, ja tarjonnassa oli pyritty edes jonkinlaiseen autenttisuuteen.

Toinen akuutti nähtävyysstoppi oli jossain peltojen keskellä molottanut jättimäinen risti, jonka lähiympäristö paljastui ilmeisesti jonkinlaiseksi kristilliseksi pyhiinvaellusspotiksi sisältäen mm. pienois-Golgatan ristijengeineen (patsasmuodossa tosin). Enpä tähän oikein osaa sanoa juuta tai jaata; patsaat yytsäistiin ja koko porukan yleisfiilis tuntui olleen aika neutraali, vaikkakin pienet kyseenalaiset ylilyönnit (ks. kuvat) antoivat osviittaa siitä, minkälaisille huudeille oltiin kohta saapumassa.

Karkotaseet!

Huudeista puheen ollen, myös pysähdys huoltoasemalle tankkaamaan safkaa vinkkasi paikallisesta ajatusmaailmasta (ks. kuvat), pientä lämpöä siis oli havaittavissa. Ei tosin vielä niin paljoa, etteikö olisi tarvinnut "mennä kouluun". Röllötellessämme huoltsikan ulkopuolella Tommi käväisi jututtamassa paikallista ihan symppiksen oloista vanhempaa herraa Route 66 -bisneksistä, vaikkei tämä osannutkaan kertoa paljoa enempää kuin mitä olimme jo saaneet selville. Pysähdyksen todellinen pihvi kuitenkin ui jostain takavasemmalta varkain mukaan keskusteluun. 

Osta paita 

Välillä toivoisi, etteivät stereotypiat pitäisi paikkaansa, mutta johonkin niidenkin kai täytyy perustua. Paikalle talsi öljyrekkaa ajava ehta landespede, joka kuulemma harrasti kukkotappeluja ja villisikojen kanssa painimista sekä niiden lahtaamista, arpiakin esiteltiin. Sälli ei kait ollut niinkään pahansisuinen kuin ns. vähän dorka, ja vaikka pyrinkin välttämään dumaamista silkan ensivaikutelman perusteella, alkoi bullshit-kiintiö aika vauhdikkaasti täyttyä, kun sivukorvalla kuunteli kertomuksia siitä miten kaverilla oli naisia joka osavaltiossa ja kuinka meitä varoiteltiin, ettei Kaliforniassa kuulemma pystynyt luottamaan näkemäänsä, sillä parhaimman näköiset naiset saattoivat todellisuudessa olla MIEHIÄ. Mies tunnustautui myös suomalaisen musiikin ystäväksi, lemppari-suamibändejä oli ainakin Within Temptation(!). Koska greisi läppä vaan tuntui jatkuvan, lähdimme etenemään kohti autoamme siinä uskossa, että Tommi ymmärtää seurata perässä. Näin onneksi kävikin.

Amarilloon saapuessamme omat fiilikset olivat kaikesta edeltävästä johtuen vähän skeptiset. Etukäteen bongaamallemme hotellille päästyämme huomasimme, että sen tilalla olikin jostain syystä toinen, vähän prameampi yömaja. Käväisimme silti respassa kysymässä yön hintaa, joka valitettavasti oli hintsusti liikaa matkabudjettiimme nähden. Tosi ovelina pummasimme vastaanoton muorilta heidän Wi-Finsä salasanan, kerroimme pohtivamme hetken asiaa ja istuimme aulaan metskaamaan muita vaihtoehtoja. Tässä vaiheessa reissua tuntui tärkeältä lisätä hakukriteereihin "pool", ja yllätykseksi suhteellisen läheltä löytyikin yllättävän huokea motsku ulkoaltaalla. Aiempi negistely onneksi feidautui taustalle, kun pääsimme perille ja saimme alati kasvavan tavarakonttimme purettua huoneeseen. Tyttöjen vielä suorittaessa pakolliset SoMe-rutiinit katosivat jäbiltä ylimääräiset releet Chippendales-tyyliin yhdellä ranneliikkeellä, vain simmareiden jäädessä ylle. Tästä suunnilleen suora leikkaus aurinkotuoliin + pommihyppyihin. Ei kuitenkaan ajettu suoraan Fordilla altaaseen, vaikka sekin kävi mielessä.

Tytötkin onneksi saatiin altaalle ynnä altaaseen, vaikka vesi oli kylmää (just joo).

Nyt oli aika ansaitut meiningit, joten väläyteltiin mahdollisuutta jäädä Amarilloon toiseksikin yöksi. Paikassa oli kuitenkin rapsattu olleen luteita 2013, joten jätettiin ratkaisu vielä seuraavan aamun fiilisten ynnä mahdollisten verijälkien varaan ja suunnattiin illalliselle. Elli oli löytänyt nettiteitse lähistöltä positiivisesti arvostellun sushi/wok-mestan, joten liikkeelle lähdettiin vaihteeksi dallaten, mikä oli ihan tervetullutta vaihtelua. Paikka oli jälleen jossain vähän antiromanttisessa mall-atmosfäärissä, mutta itse ruoka moitteetonta ja tarjoilija ihanan vilpittömän oloinen. Vaikka urpohälärit lävähtivätkin päälle aiemmin jo ennen kaupunkiin saapumista, on tärkeää mainita, että mitä pidemmälle matka on edennyt, sitä ystävällisempiä ja kiinnostuneempia ovat vastaantulijat myös olleet, ja kohtelu Amarillossa on yleisesti ollut hyvin vieraanvaraista. Illallisen päätteeksi napattiin vielä oluet ja vaihdettiin päällimmäiset kokemukset aaveista sekä muista yliluonnollisuuksista. 

Elli

Seuraavan aamun lutikkapistokokeesta majapaikka selvisi kiitettävin arvosanoin, joten varasimme huoneen tosiaan vielä extrayöksi ajatuksenamme nipistää suunnitellusta aikataulusta yksi yö seuraavan määränpään, Roswellin kohdalla. Kun aamureenit motellin askeettisessa kuntopisteessä oli pumpattu sitä seurannein aamiaisin, saatoimme lähteä urheilemaan Amarillon kuuluisaa  "antiikkimailia" ihan ajan kanssa. 6th Street oli aika lailla maineensa veroinen, ja kadunvarret vintagella, antiikilla ja virvokkeilla (sekä aseilla) täytetyt. Yleinen tarjonta oli ihan kivaa perushuttua ja liikkeet sinällään perinteisiä antiikkipajoja, mutta niiden lukumäärä ja keskittymä tekivät raitista aika väkevää suorittamista.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden: Alley Katz. Olin sattunut lukaisemaan putiikista jo aiemmin reissuun valmistautuessamme, joten liikkeen spotattuamme tuuletimme välittömästi ovista sisään. Paikka on jo pelkästään pohjaltaan melko mieletön - kuin jättimäinen, sokkeloinen kahden kerroksen huoneisto täynnä tavaraa ja erilaisia teemoitettuja soppia, nurkkia sekä huoneita. KAMAA oli niin järjetön määrä, että on vaikea antaa minkäänlaista kattavaa kokonaiskuvaa tarjonnasta, mutta talosta löytyi mm. koriste- ja taide-esineitä, keräilytavaraa, soittimia, levyjä, kirjoja, leluja, vaatteita jne. Selektiossa näytti mielipuolisesta määrästä huolimatta silti piilevän jokin punainen lanka, ja melkein kaikki myytävä matsku oli pääsääntöisesti kiinnostavaa pläräiltävää. Kuvaavaa oli se, että kun Tommin kanssa etsimme kumpikin omilla tahoillamme tietä yläkerrasta takaisin alas, tuli vastaan vain koko ajan uusia huoneita joka suuntaan.

Jutta ja Elli löysivät aarteita, Tommi keskittyi rupattelemaan myyntipuolen rouvien kanssa, ja itse tutkiskelin levyjä ja alakerran kätköistä löytynyttä Fenderin Mexico-Telecasteria. Tele on pitkäaikainen päiväunieni aihe, eikä tällä kepakolla ollut hintaakaan kuin 125$, mutta jostain syystä silti skagasin sen kanssa - ehkä siksi, ettei soittimen sähköisestä kondiksesta ja toimivuudesta pystynyt saamaan liikkeen puitteissa kunnon takeita, ja tietysti myös siitä syystä, että ylimääräinen kitara jo olemassa olevaan matkatavaramäärään lisättynä ei ainakaan tekisi jatkuvasta pakkaamisesta ja purkamisesta yhtään miellyttävämpää, tulevista lennoista puhumattakaan. Siirryimme siis kaupan edustalle odottamaan liikkeessä edelleen sompailevaa Elliä, kitaran edelleen vähän sylettäessä. Tommi hieraisi vielä kevyet suolat haavoihin kertomalla tutustaan kotimaassa, joka kunnostaa skepoja sopuhintaan.

Jutan aarre

Suolat, haavat ja sähkökitarat kuitenkin unohtuivat äkisti, kun toinen Alley Katzin paikalla olleista myyjärouvista paukkasi ulos kadulle maitokipon kanssa. "I'm not crazy, I'm raising kittens!", hän huikkasi meille ohi kulkiessaan. Taikasana "kissanpentu" mainittu, joten säntäsimme liikkeen takapihalle kulkevan mamin perään. Hän avasi luukun autonsa perätilaan, ja samalla ilmoille kajahti mieletön kitinä ja ruikutus. Kysyimme saisimmeko nähdä pennut, ja rouva pyysi ilahtuneesti meitä luokseen katsomaan. Auton takaosasta löytyi eläinhäkki, jonka sisällä oli viisi pientä kissaa: kaksi puna- ja kaksi harmaaraidallista sekä yksi monivärinen. Tommi ampaisi siltä seisomalta hakemaan Elliä suoraan liikkeen kassalta ulos pentuja katsomaan (Elli luuli että kyseessä on juoni, jolla hänet saadaan keskeyttämään ostostelu).

Nainen kertoi, että oli taannoin ruokkinut toisinaan kotinsa lähistöllä viihtynyttä kulkukissaa, kunnes eräänä päivänä löysi tämän kuolleena autotallistaan, kuolinsyyn jäädessä epäselväksi. Samassa yhteydessä hän myös huomasi liikettä jossain tallin sopukoiden vällyissä, ja mennessään katsomaan liikehdintää tämä paljastui kissanpennuksi, ja sitten niitä tupsahti jostain vielä neljä lisää. Pennut olivat nyt arviolta neliviikkoisia, enkä muista ainakaan vähään aikaan nähneeni niin pieniä kissoja. Pentue tärisi, vikisi ja kiipeili häkin seiniä pitkin, ja rouvan antaessa niille maitoa osa kissoista käväisi pyörähtämässä maitoastiassakin. Kissat pitivät selvästi muoria nyt emonaan, ja etenkin punaiset pennut tekivät tuttavuutta vieraidenkin kanssa. Todellinen sydäntensieppaaja oli kuitenkin toinen harmaista pennuista, joka kuivuneessa maitoparrassaan ihmetteli vähän kaikkea rähmäiset siniset silmät lautasina ja pää kenossa.

Pentujengi, raasu takana oikeassa reunassa.

Vaikka kohtaaminen oli raastavakin, lohdutti tieto varaemon huolenpidosta ja vakaasta aikomuksesta löytää pennuille hyvät kodit. Nytkin jengi oli sijoitettuna autoon vain koska rouvalla oli työvuoro eikä kissoilla muita huoltajia. Kotona ne saivat kuulemma pelehtiä pihamaalla valvonnan alaisena.

Hyvästelimme pikkukissat ja jatkoimme matkaa. Antiikkimailin varrelta löytyi myös mystinen Haunted House -niminen talo, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan avoinna. Oliko kyseessä kenties aito aavetalo vai höpö höpö -kummitusjuna? Päätimme ottaa paikasta selvää ja palata mysteeripaikalle uudelleen illemmalla. Tässä välissä vedettiin kelpo mätöt italialaisessa raflassa ja toistettiin edellisen päivän allaskuviot. Jutta sai tänä aikana selville, että "kummitustalo" oli lavastettu paikka, jossa järjestettiin jonkinlaisia näyteltyjä kauhuskenaarioita. Homma joka tapauksessa kiinnosti meitä edelleen, ja vaikka aukioloajoista ei edelleenkään saatu mitään varsinaista faktaa, lähdettiin illalla vielä ruokakaupan kautta vilkaisemaan taloa: edelleen kiinni. Koputeltiin kaikkia mahdollisia ovia, mutta ei ruumiasarkun kannen  narahdustakaan. Pettyneinä palasimme motellille lohduttautumaan kaupan antimilla. Jälkeenpäin dekkaroituna selvisi vielä, että kummitushuusi ilmeisesti otti ihmisiä vastaan muutamissa epäsäännöllisissä ryppäissä pitkin vuotta, eli horror jäi valitettavasti nyt seuraavaan kertaan.

Seuraavana aamuna oli taas aika vaihtaa maisemaa. Heräsin tietoisena siitä, että olin nähnyt yön aikana Telecaster-aiheista unta, eikä kitara ollut muutenkaan jättänyt minua vielä täysin rauhaan. Olin todella hämilläni sen suhteen, kannattaisiko sitä käydä vielä vilkaisemassa uudemman kerran, mutta pakkasimme joka tapauksessa kamat Hankiin ja läksimme käymään kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla, juuri edesmenneen teksasilaismiljonääri Stanley Marshin pystyttämällä Cadillac Ranch -teoksella, joka käytännössä meinasi maahan upotettujen kiesien sarjaa sekä mutaa, maalia ja matoja. Autoja peittivät lukemattomat kerrokset vierailijoiden terveisiä, ja omatkin puumerkit tietty jätettiin.

Lähistöltä löytyi myös toinen kaara-aiheinen nähtävyys, Cadillacit tosin vähän Ranchia paremmassa kondiksessa.

Näitä kohteita seurasi muutama fiilispohjainen päätös, jotka johtivat siihen, että hurautimme vielä kerran takaisin Amarilloon ja käväisimme pikavisiitillä Alley Katzissa seuraavin tuloksin:

Toisin sanoen, päätin asettua mahdollisten tulevien ongelmien yläpuolelle ja kiikuttaa Telen himaan hinnalla millä hyvänsä, vaikka se saattaakin jossain vaiheessa osoittautua ns. kivuksi haitarissa. Hinnasta saatiin myös vielä tingattua, eikä loppudamageksi koitunut 80€ ollut oikeasti kyseisestä soittimesta kuin pelkkiä "pähkinöitä". Täytynee vielä ostaa matkan varrelta sille laukku ja kotopuolessa käydä katsastuttamassa/kunnostuttamassa detskut. Ei haittaa! 

Ja sitten päästiin jälleen matkaan - seuraavana stoppina Roswell, josta Elli raportoinee suht paranormaaleissa tunnelmissa. Omat fiilikset Amarillosta ja Texasista jäivät vähän ristiriitaisiksi, toisella puolella joka paikassa läsnäolleet Jeesus, aseet, patrioottisuus ja toisella taas kaupungissa kohtaamamme sympaattiset ja vieraanvaraiset ihmiset. Plussalle silti jäätiin, monessakin mielessä. Lämpötila on luonnollisesti kasvanut tasaisesti sitä mukaa kun matka on edennyt, ja nyt New Mexicossa tätä nakuttaessani ollaan päästy jo 40 asteeseen. Eli tuntuu tosi urpolta raijata takkia ja pitkähihaisia matkatavaroiden seassa.

-Janne

Oklahoma City

Jutta täs moi! Kerron teille tarinan Tulsan jälkeisistä hetkistä Oklahomassa. Lähdettiin siis ajamaan Tulsasta kuuskutosta pitkin Oklahoma Cityyn. Välimatkaa oli vähän yli sata mailia ja tämä oli kuulemma pisin yhtenäinen rupeama alkuperäistä 66 tietä. Matkan varrella törmättiin mielenkiintoiseen ilmiöön: silloin tällöin tietä oli lähtenyt ylittämään joku kilpikonnaraasu. Entisenä kilpikonnanomistajana ja nostalgiapäissäni toivoin, että voitaisiin pysähtyä seuraavan konnan kohdalla. Pian jo bongasimmekin kilpparin tallustamasta keskellä tietä ja ajoimme auton parkkiin. Kilppari oli hieman isompi kuin meidän Konna ja sen kilvessä kasvoi vähän sammalta, hyvä meininki! Arvioin että se voisi olla jotain 20 vuotta vanha. Se oli eri lajia kuin oma Konna, joten en voi olla ihan varma. Kilppari teki mitä parhaiten osasi, eli vetäytyi kuoreensa. Vein sen pois autotieltä metsän reunaan ja toivoin, että se tajuaisi olla kääntymättä takaisin tielle. Lähistöltä bongasimme myös yksisarvisen joka osoittautui aasiksi, Elli taisikin jo mainita tästä...

Myöhemmin pysähdyimme Pops-nimisessä limsamestassa, jossa oli, noh, limsaa. Koska henk. koht. en aina lähde yleisiin hömpötyksiin mukaan, vaan keksin omia hömpötyksiä, en ostanut mestasta limsaa vaan Kind-patukoita, joista on tullut minulle tämän reissun hittituote. Kindit on ainakin olevinaan "healthy snack" eli parempi vaihtoehto pikkunälkään kuin esim perus Snickerit ym. Joissakin Kindeissä on erikseen mainittu että NYT TÄSSÄ ON PROTEIINIA ja kaikki tuotteet, missä on proteiinia, lähtökohtaisesti kiinnostaa. Köhöm, muut ostivat siis limsaa. Olisi ollut myös pekonin makuista limsaa, mutta Tommi "hiireili" eikä lähtenyt lihan ystävän linjalle tällä kertaa. Maistoin vähän Tommin ja Jannen limsoja. Toinen maistui luonnollisemmalle kuin toinen. Pullot ja etiketit olivat hienoja.

Pian tämän jälkeen saavuimme Oklahoma Cityyn, jossa rupesimme ihmettelemään, että mihinkäs hotelliin sitä sitten sijoituttaisiin. Tavoistamme poiketen emme jostain syystä olleet ottaneet asioista etukäteen selvää. Päädyimme johonkin motaritien varteen missä oli jotain ketjuhotlamestoja. Oli muun muassa America's Best Value Inn, mutta k.o. ketju on ruvennut karmimaan mun selkäpiitä koska St. Louisin hotlan hississä "haisi kuolema". Okei, okei, ei se ollut NIIN paha, mut jos saan valita, niin mieluiten valitsen jonkun muun hotlan. Päädyimme siis Days Inn -hotelliin, joka oli ainakin mukavan värinen ja muutenkin tuntui ihan lempeältä. Oli mm. sisä uima-allas, jota emme kertaakaan käyttäneet. Hintaa neljän hengen huoneelle tuli 85 dollaria/yö. Ihan kiva ja siisti, mut pakko valittaa että kiusallisen hidas netti. Netti oli tosin hidas koko Oklahoma Cityssä, että en voi olla varma voiko syyttää hotlaa, vai oliko se vaan joku Oklahoman juttu...

So anyway, ajattelimme että voitaisiin vielä käydä syömässä ja metskasin kiusallisen hitaalla netillä paikan nimeltä Republic Corner. Netskuissa jengi hehkutti kyseistä paikkaa "best fish and chips in town", " tons of beer" ja " if you haven't tasted, you haven't lived". Lähdettiin sinne vähän äkkiä. Kun saavuttiin pihaan, paljastui että paikka olikin urheilubaari, eli joka seinällä viisi jäätävän kokoista taulutelkkaria ja kajareista soi täysiä "Do you think i'm sexy". Hyvä biisi tosin, mutta urheilumökä ei nyt kiinnostellut, joten dumasimme paikan ja lähdimme etsimään parempaa safkapaikkaa. Läheltä löytyi osteriravintola johon me olimme liian rahvasta jengiä ja meillä oli huonot vaatteet. Päätimme lähteä ajamaan takaisin hotellille päin ja mennä ensimmäiseen paikkaan joka sattuisi olemaan auki. Kello lähenteli kahtatoista ja oli pilkkopimeää. Navigoimme iPhone vitosella ja missasimme tärkeän liittymän, koska puhuin liian hitaasti. Kartalta spottasin pikkutien, joka veisi lopulta hotellille. Tie osoittautui erittäin pieneksi ja hazardiksi. Jos äsken oli ollut pimeää, niin nyt oli pimeämpää. Ajoimme ja oli pimeää. Tiellä pyöri tumma muovipussi, joka Tommin mielestä näytti konttaavalta ihmislapselta. Vastaan tuli myös koira, jonka silmistä näki, ettei se enää uskonut rakkauteen. Kerroimme kummitusjuttuja. 

Vihdoin kaiken sen pimeyden ja epäuskon jälkeen pääsimme hotellille. Lähellä ainoa auki oleva paikka oli Ihop. Ihop olikin 24/7 auki ja sieltä sai aamupalaakin ihan milloin vain. Perus rannarimesta kuitenkin. Otin pinaattiomeletin, joka siihen tilanteeseen oli ihan ookoo. Tarjoilija oli iso tumma mies. Hän katsoi minua silmiin ja kasvoilla vilahti ystävällinen hymy. Tuntui sympaattiselta ja aidolta. Viereisessä pöydässä oli jotain uskisnuoria, jotka puhuivat jotain että joku oli ollut suihkussa uikkarit päällä. 

Syötyämme menimme hotellille. Fiilistelin ostamaani Birds of America -kirjaa ja merkkasin ylös kaikki lintulajit, mitä olin tähän mennessä bongannut. Mehustelen kirjaa vielä sen verran, että tämä yksilö on loistava lisä lintukirjakokoelmaani. (Kerään kuvitettuja lintukirjoja.) Tämä kirja on kokoelmani ehdoton kruununjalokivi. Sen on kuvittanut lintuharrastaja John James Audubon. Kuvitukset ovat omaa luokkaansa. Ne eivät pelkästään ole yksityiskohtaisia kuvauksia linnuista, vaan jokainen kuva on tilanne, oma tarinansa. Kuvitukset ovat tunnelmallisia ja ornamenttimaisia, myös typografia on harkittu ja toimiva. Lintukirjabisneksen jälkeen käytin vielä hetken kiusallisen hidasta nettiä ja menin nukkumaan.

Toinen päivä Oklahoma Cityssä olikin sitten syntymäpäiväni ja sain päättää mitä tehdään. Halusin tietenkin gymille. Olin spotannut Planet Fitness -nimisen, erittäin violetin värisen salin. Valikoin saleja täällä sillä perusteella, että löytyy kuvia, jotka vakuuttavat ja erityisesti pitää olla vapaat painot. Tanko olisi myös hyvä, mutta hampaita kiristellen käy ilmankin. Planet Fitness oli ihan ookoo, tosin ei just sitä tankoa, mikä olisi kruunannut syntymäpäiväbodin. 

Pakko mainita vielä näin erikseen, että se St. Louisin Fitness Factory oli yksi elämäni parhaista saleista, ellei jopa ihan paras. Se jää legendana sydämeeni elämään ja voin kertoa siitä koko lopun elämäni kaikille, jotka haluavat siitä kuulla, sekä vähän niillekin, joita ei hirveästi kiinnosta. 

Gymeilyn jälkeen ostin Planet Fitnessistä vielä Muscle Milkin. (Toinen matkalla hitiksi noussut tuote.) En ole vielä kauheasti palautumisjuomaskenessä mukana, mutta tämä on vähän Gainomax-tyyppinen. Nimi vakuutti ja tavara on ihan hyvän makuista ja toimii. 

Suuntasimme vaihteeksi kulttimaineen jo keskuudessamme saavuttaneeseen Whole Foods Marketiin. (Nykyään tervehdimme vastaantulevia WFM:ja haukkumalla autossa "Who let the dogs out" -tyyliin.) Tällä kertaa mukaan tarttui mm. blue corn -lastuja, jotain hyvää texmex-sotkua, jalapeno-cheddar-leipää ja porkkanakakku. Menimme lähimpään navigaattorin osoittamaan puistoon ja SÖIMME!

Tämän jälkeen Janne soitteli ukulelella ja Tommi soitti sitä Ellin ostamaa scifi-rumpua. Aika sellainen perus herttainen kesäpäivätunnelma.

Kävimme hotlalla päiväunilla ja tunsin itseni vähän vanhaksi. Päivällinen, kakkukahvit ja päiväunoset... Illemmalla päätimme käydä tsekkaamassa josko naapurin huvipuisto tarjoaisi meille jotain. Sisäänpääsymaksu oli 20 dollaria. Ei kovin tyyris, mutta puisto oli menossa kiinni tunnin päästä, joten päädyimme "second best" ratkaisuun ja menimme lähimpään Hootersiin. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta siellähän oli tarjoilijoina nuoria tyttöjä tiukoissa t-paidoissa ja hot pantseissa. Ei jotenkaan niin härski, kuin mitä olin unelmoinut, mutta ihan hauska. Join oluen ja tilasin muodon vuoksi jotain salaatin tapaista. Ruoka ei ollut erityistä, mutta ei pahaakaan. Vähän urheilubaarivibat + ne tytöt.

Yhteenvetona Oklahoma Citystä sanoisin, että kaupungin keskusta-alue jäi vähän hämärän peittoon. Tuntui että joka puolella oli moottoriteitä ja hankalasti hahmotettavia liittymäryppäitä. Paikat, missä kävimme, vaikuttivat ostoskeskusmaisilta. Jopa gymi oli kauppahallirakennuksessa. Maa on alkanut olemaan punaista ja kasvillisuus niukempaa. Texas kuumottelee jo nurkan takana.

-Jutta

Tulsa, OK

St. Lousista ihmenelikkomme suuntasi nokan lounaaseen. Alkuperäiseen suunnitelmaan seuraavaksi pysähtymispaikaksi oli merkitty Springfield (Simpsonien kotikaupunki 50% mahdollisuudella!). Matkan alkupäässä ajoimme läpi parista isommasta kylästä, Rolla ja Lebanon, jotka ovat kaiketi joskus olleet tärkeitä pysähdyspaikkoja tien 66 varrella. Nykyään paikat olivat täyttyneet toinen toistaan halvemmista burgerimestoista ja suurien ketjujen ravintoloista, jotka yrittivät saada osansa läpikulkevan liikenteen rahavirrasta. Kyllähän sitä piti sitten itsekin muutama dolsu tilittää Lebanonin Hardee'siin ja otin jotain uppopaistettuja kananpaloja vaihtarina. Ajaminen sujui niinkin sutjakkaasti, että Springfieldiin päästyämme päätimme jalkautua vain hetkeksi

ja jatkaa ajamista aina Tulsaan asti, mikäli paukkuja riittää. Jahas, nyt kun ajaminen tuli puheeksi, otetaanpa tähän väliin pari sanaa autostamme:

Taitamme matkaa pakasta vedetyllä, mustanpuhuvalla Ford Explorerillä. Auto on vielä kokoluokkaa suurempi kuin millä matka oli tarkoitus ajaa, joten laukut menee takakonttiin heittämällä ja jokaisella kyydissäolijalla on ruhtinaallisesti tilaa. Varustetaso on huima ja kaikki toimii sähköllä, kuinkas muutenkaan. Vielä päivien jälkeenkin löytyy uusia nappeja ja ajamista helpottavia varusteita, joten jopa kuski voidaan laskea matkustajaksi tässä aluksessa.

Ylitimme Oklahoman osavaltion rajan myöhään tiistai-iltana. Horisontissa näkyi tummanpuhuvia pilviä ja kohta saimmekin ihastella salamointia kaukana jossain. Hetken ajettuamme alkoi sataa niin kovaa, että vauhti oli tiputettava puoleen sallitusta. Tielle oli nopeasti syntynyt suuria lätäköitä ja auto alkoi huojua tuulen voimasta. Rystyset valkosina pidin ratista kiinni muutaman mailin ajan kunnes sade ja tuuli lakkasi yllättäen kokonaan. Luulimme selviytyneemme myrskystä, kun yhtäkkiä salama iski aivan viereemme pellolle. Auto tärähti ja jokaisella taisi hetkellisesti sydän pysähtyä. Olimmekin myrskyn silmässä. Hetken aikaa autossa oli melko hiljaista, mutta tilanteesta selvittiin ja hengittäminen/keskustelu oli taas mahdollista hetkeä myöhemmin. Ajaminen jatkui ja näkyvyys oli hyvä lautasen kokoisilla silmillä.

Saavuimme Tulsaan hieman ennen puoltayötä. Matkan aikana olimme tsekanneet majoitusvaihtoehtoja ja päädyimme kurvaamaan vanhan tutun Howard Johnsonin pihaan. Huonevaraukset hoidettiin ilta-aikaan talon sivussa olevasta luukusta, jossa väsyneen näköinen vanha mies oli valmis palvelemaan meitä matkan uuvuttamia finskejä. Huonediili hoidettiin pikaisesti edulliseen $60 hintaan ja purettuamme laukut huoneisiin ei unta tarvinnut kauaa odotella. Matkan teko ei tuntunut suorittamiselta ollenkaan, mutta väsymys iski heti vauhdin pysähdyttyä. Zzzzz....

Tulsa 

Heräsimme taas sopivasti aamiaiselle ja nautittuamme riittävän määrän muroja, bagelseja, kahvia ja mehua palasimme huoneeseemme suunnittelemaan päivän aktiviteetteja. Olimme aikataulua edellä, joten päätimme pitää kiireettömän päivän paikallisia kauppoja kierrellen. Karttaan merkittiin useampi soitinliike, kirjakauppa ja jopa panttilainaamo. Liikkeelle lähdettiin puoliltapäivin pienen levon jälkeen ja ensimmäisenä suuntasimme läheiseen Drum Worldiin, nimensä mukaisesti rumpuja ja vain rumpuja myyvään puljuun. Säästän tarkemmat tuotefiilistelyt treenikämpälle, mutta mainittakoon palvelun olleen hyvää ja käytettyjen tuotteiden hinnoittelun olevan kohdallaan. Uusien symbaalien hinnat jäivät vähän hampaankoloon, joten mukaan tarttui yksi käytetty symbaali. Drum Worldin jälkeen kaarsimme panttilainaamon pihaan. Kaupassa oli muutama kitara, joita Janne tsekkasi tarkemmin, mutta kaupoille ei päästy kuitenkaan. Seuraavana vuorossa oli suuri kirjakauppa Barnes&Noble. Myymälä oli viihtyisä ja sen yhteydessä oli myös Starbucks, josta nappasin frappuccinon. Nautin kahvin ulkona reilun 30 asteen lämpötilassa muiden selaillessa kirjavalikoimaa sisällä. Ellille tarttui mukaan pari kirjaa, Jutalle ja Jannellekin yhdet. Kirjakauppa sijaitsi ostoskeskusalueella, joten kävimme myös parissa muussa naapuriliikkeessä ja löysimme itsemme lopulta Friday'sistä syömästä.

Tarjoilijamme puhui vahvalla eteläaksentilla ja jokainen lause päättyi "Ya'll". Ymmärtäminen oli siis hitusen hankalaa, mutta mahat saatiin täyteen ja ostosreissua voitiin jatkaa. Ratsasimme vielä lopuksi musiikkikaupan nimeltään simppelisti "Music Store", joka osoittautui varsinaiseksi kultakaivokseksi: Itselleni löysin symbaalin $100 Drum Worldiä edullisemmalla hinnalla ja jonka lopullinen hinta jäi täten puoleen Suomen hinnasta. Avot! Janne osti itselleen ukulelen ja Elli löysi psykedeelisen "spring drumin". Elli ja Jutta ostivat myös pääkallon muotoiset "chicken shaket".

Kun kaupoilla oli hulluteltu, oli aika levähtää Tulsassa vielä hetki ennen Reitin jatkamista. Tähän oli spotattu jo ennalta kehuttu kahvila, Gypsy Coffee. Paikka oli juuri oikeanlainen pieneen loikoiluun ja akkujen latailuun. Otimme jäälattet, Jutalle kelpasi jäätee. Free WiFi hiljensi porukan taas pariksi minuutiksi. Tunnelma välittynee parhaiten kuvan avulla:

Tulsasta jäi muistoksi pienen kaupungin lämmin tunnelma, ihmiset jotka kertovat suu vaahdossa mitä kaikkea Tulsassa voikaan tehdä + kyselyt meidän reissusta ja kotimaasta, sekä hyvät ostokset juuri oikeista, hyvinvalituista kaupoista. Iso peukku! -Täältä tähän-

-Tommi

St Louis Tickle

Tällä kertaa kertojana toimin minä eli Elli. Arvostan Routella erityisesti kiireetöntä menoa, historian havinaa, uniikkeja mestoja & maisemia sekä kulinaristisia nautintoja. Keskityn myös hartaudella kaikensorttiseen tarjoushaukkailuun ja Reitin varrella hengaavien eläinten bongailuun. Kenenkään päät ei ole kääntyneet enää pariin päivään yhtä vikkelään kuin alussa, kun hihkun "Kattokaa mikä kissa/koira/lintu/possu/hevonen/karjaa!" Paitsi eilen, kun luulin näkeväni yksisarvisen...joka paljastui lähempää uljaaksi aasiksi. Onneksi etenkin Jutta jakaa kanssani innostuksen eläinystäviimme ja on valmis pieneen Animal time-hetkeen koska vain. Animal time on eläinten kanssa seurusteluun sijoitettua aikaa. Näistä hetkistä lisää myöhemmin.

"Animal time, animal time. Animal time is the best time in the world!" <- Keksimämme Animal timen legendaarinen tunnuslaulu - Kuvassa Carlton Armsin Tapsi-kissa, NYC.

"Animal timeeeee!" Carlton Armsin Ofelia

"Is the...

...best time of our lives!"

Suunnitteluillan jälkeisen sikeästi nukutun yön jälkeen oli aika REITIN alkaa! Lähdimme ajamaan aamupalan ja pakkailun jälkeen HoJon (Howard Johnson kaverien kesken) sateiselta pihalta, eli Chicagon keskusta-alueen ulkopuolelta. Missasimme siis poseilut feimin Historic Route 66-kyltin kyljessä Chicagossa, siellä mistä Route 66 virallisesti alkaa. Tämä vähän harmittaa, mutta eipä aikaakaan kun olimme oikaisseet the tielle. Söpö ja vanha pikkutie on aika lailla jäänyt ison uudemman motarin jalkoihin ainakin näin alkupäässä matkaa. Tässä tiiviisti maisemista välillä Chicago - St Louis: Maissipeltoa, silmän kantamattomiin maissipeltoa. Välillä soijaa ja biodieseliä. 

Matkalla St Louisiin oli pysäkkinämme pikku Pontiac Illinoisissa. Pontiacin kaupunki on saanut nimensä ottawa-intiaanien kuuluisimman päällikön mukaan ja muuten myös General Motorsien Pontiac-autot ovat kunnianosoituksia samalle hepulle. Maanantaina puolilta päivin siellä riitti seinämaalausten ihastelun lisäksi tekemistä juuri vessatauon (plussaa ilmaisesta ja siististä Public restroomsista) ja päiväkahvin verran. Olisimme halunneet tukea paikallista pikkukahvilaa, mutta sen - ja kaiken muunkin - ollessa kiinni, turvauduimme ekaa kertaa reissun aikana Starbucksiin. Starbucksin kanssa samassa tilassa toimi kampaamo/kauneushoitola, jonka myymää ja natiivien tekemää hyväntuoksuista luonnonkosmetiikkaa ihastelin kahvia odotellessa. Olisin ostanutkin, jos myyjä olisi ollut paikalla. Olikohan Pontiacissa joku pyhäpäivä vai viettävätkö sikäläiset siestaa? Ihmisiä näkyi lähinnä muraaleissa.

Sen sijaan matkamuistoja ja antiikkia myyvä "Shoppe" oli riemukseni auki. Myymälä oli vanhassa talossa, jossa oli monta huonetta täynnä toinen toistaan kiinnostavampaa pikkusälää sekä huonekaluja sopuhintaan. Yläkerrassa olisi ollut museokin, mutta ollessani seurueen ainoa, jota kiinnosti mennä sisälle tutkimaan, en viitsinyt odotuttaa enempää ja suoriuduin antiikkiliikkeestä ennätysajassa ulos. Kiikutin kassan kautta suloisen industrial-henkisen (koru-)lipaston, joka oli kuulemma ystävällisen myyjänkin favourite piece. Tullessani ulos lipastoni kanssa vaihtuivat muiden reaktiot huvittuneesta epäuskosta epätoivoon. Janne oli kuulemma juuri heittänyt vitsillä, että raahaan vielä paikasta lipaston mukaani. Tommia heitto nauratti. No ei naurattanut enää.

Saavuimme alkuillasta St Louisiin, tuohon kolmen b:n kaupunkiin: beer, bowling, baseball. Taisimme kaikki ottaa iloisina vastaan kaupungin helteet himpun verran viileämmän Windy cityn jälkeen. Emme olleet illaksi suunnitelleet sen kummempaa kun sporttailua ja hyvää sapuskaa. Olimme scoutanneet etukäteen edullisen America's Best Value Innin. Päästyämme perille, totesimme paikan olevan sijainniltaan meille loistava ja ulkonäöltään epäilyttävä... Kylmät väreet-mittari värähti kolmella neljästä. Sijainti ja hinta menivät kuitenkin viihtyisyyden edelle ja päätimme jättää laukkumme 4hlö huoneeseen. Pikainen paikan Foursquare-arvostelujen selailu lupasi, että huoneet olisivat siistimpiä mitä karu rakennus ulkopuolelta antaa ymmärtää. Näin onneksi olikin, emmekä kuulleet yhdenkään torakan rapistelevan piiloon avattuamme oven. Se tietysti saattoi myös johtua homeisesta kokolattiamatosta, joka pehmentää mukavasti pikkujalkojen askellusta.

Jutta & Janne lähtivät tsekkaamaan paikallisen gymin Fitness Factoryn. Yhden henkilön $16 kertakäyntihintaan sisältyi pyyhkeet sekä hikoiluun että pesuhommiin. Gymi sai J&J:lta kehuja siististä, mutta ei liian kliinistä, useamman kerroksen tilasta, jossa oli kaikin puolin hyvä fiilis.

Paikallisia Barbaareja luonnollisessa ympäristössään

Minä ja Tommi hoidimme päivän sporttailut reippailulla lähialueella. Suuntasimme Mississipin rantaa pitkin kohti Gateway Archia. 

Suomalaissyntyisen Eero Saarisen suunnittelema, 60-luvulla valmistunut muistomerkki Gateway Arch tervehti meitä jo kaukaa ajaessamme motaria pitkin kaupunkiin, mutta koska kyseessä on St Louisin siluetin tunnistettavin tekele ja ns. portti Yhdysvaltojen länteen, oli kiva nähdä se lähempääkin. Juoksimme kaaren viereisiä portaita ylösalas ja teimme kärrynpyöriä viereisellä nurtsilla.

Ja tietysti myös meidän sporttailuun kuului lujaa raudan vääntöä:

Ehheh.

Kun mukamas pakolliset turrekuvat oli hikoiltu lähdimme takaisin motellille päin. Keksimme oikaista hämärtyvän puistoalueen läpi ja se osoittautuikin varsinaiseksi onnenpotkuksi. Pian ympärillämme tuikki yhä useampia kauniita pieniä valoja. Tulikärpäsiä. 

Tulikärpäset = camera-shy

Suurkaupungin pimeä puisto tuntui yhtäkkiä taianomaiselta tulikärpäsineen ja pienin sinne tänne loikkivine citykaneineen. Disneymäisen tunnelman olisi rikkonut vain puskan takaa hyökkäävä ryöväri-hobo. Saimme kuitenkin hipsiä hiljaisen puiston läpi ainoina kaksijalkaisina.

Myöhemmin Jutta kertoi Heinolasta löytyvän samanlaisen kaaren.

Nelikkomme löi taas hynttyyt yhteen Mango-nimisessä perulaista ruokaa tarjoavassa raflassa. Kaikki olivat onnellisia maukkaista ja raikkaista annoksistaan ja voimmekin suositella paikkaa St Louisissa liikkuville. Tarjoilijaharjoittelijamme paljastui syntyperäiseksi liettualaiseksi, joka sanoi tuntevansa siksi meihin finskeihin "kind of a connection". Hän lupasi meille innoissaan listan St Louisin where to go-tärpeistä. Oliko sitten hajamielisyyttä vai osa omaksuttua jenkkien chitchatti&small talk- kulttuuria, mutta kirjaimellisesti asiat ottavien finskien kaipaama lista jäi saamatta. 

Matkalla Mangoon ja takaisin törmäsimme pieneen rohkeaan pupuun. "Animal time!" Janne löysi maasta jopa randomin pussin porkkanoita, mitkä eivät sinnikkäistä yrityksistämme huolimatta jänölle kelvanneet. Toivottavasti emme levitelleet jänön vaivalla keräämiä porkkanoita...

Listaa ei enää seuraavana päivänä muistettu, koska meillä oli oma herkullinen suunnitelmamme valmiina. Possemme on mehustellut ihanaa Whole Foods Marketia (TJEU; kuin valtava Stokkan Herkku tai Ruohonjuuri!) Chicagosta lähtien ja aioimme paikallisen WFM:n tyhjennettyämme iskeä Forest Parkiin piknikille. Forest Park on Nycin Central Parkiakin suurempi kaunis puistoalue.

Pieni katastrofi oli syntyä kun navigaattorimme ohjasi meitä ankean motellin aamupalan jälkeen Wholesome Discount Foodsiin. Mitä! Humpuukia! Petkuhuiputusta! Aito ja oikea Whole Foods kuitenkin löytyi lopulta ja nälkäkiukku x 4 oli vältetty!

Oli kuuuuma.

Päätimme piknik-lounaan jälkeen vielä nauttia auringosta ja helteestä ennen ilmastoitua ja pitkää automatkaa. Löysimme altaan suihkulähteineen ja vesiputouksineen, joiden kivipaaseille kävimme istumaan. Oli hauska seurata, kun noin 15-päinen naurava lapsijoukko viilensi itseään altaassa ja kiiruhti aina pois vedestä Park Policen ilmestyessä näkyviin. Kuten niin usein, kaikki kiva - siis kahluu ja uiminen - oli nytkin kiellettyä.

Vesiputouksen edustalla oli maassa kivilaattoja, joihin ihmiset olivat hakatuttaneet terveisiä tai muistokirjoituksia läheisilleen ja rakkailleen. Myös puistoa kiiteltiin ihanista muistoista jo monien sukupolvien ajalta. Eräässä laatassa oli jonkun herran kiva lainaus, joka meni vapaasti käännettynä näin: "Joka kerta kun liikut luonnossa, löydät enemmän mitä odotit". Allekirjoitan.

My man Gandhi taisi myös arvostaa Animal timea

Vielä ennen Routelle palaamista oli pakollisena pysähdyspaikkana Man vs. Foodista tuttu Ted Drewesin Frozen custard -jätskisyöttölä. Jono oli melkoinen, mutta liikkui sutjakkaasti.

Valitsemamme maut olivat simppelisti Minttu, Mansikka ja Oreo vaikka olimme etukäteen järkeilleet ottavamme liioitellun kokoisen, ehkä maailman suurimman Banana splitin. Vaatimattomaksi ei voi kyllä kutsua ottamaani Regular-kokoista kuppiakaan, joka siis vastaa noin neljää-viittä desiä tuhtia tavaraa. Missähän välissä Routea sitä uskoo, että Amerikassa "mini" vastaa Suomen mediumia tai isoa. Ruuan ystävää aina harmittaa heittää hyvää ruokaa pois, joten sitten sitä itketään täyttä mahaa jo ennen annoksen puolta väliä.

Kuvassa Large(vas.) ja Regular(oik.) - Matka jatkukoon suonet tukossa ja hampaat kipeinä!

Pohdimme useaan otteeseen teemmekö pienen lenkin kiinnostavan oloiseen Memphisiin, mutta karttoja ja maileja vertailtuamme päädyimme jatkamaan alkuperäisen suunnitelman mukaan Oklahoman osavaltioon, Tulsaan. Toivottavasti Tulsa ei oo Tylsä, kuten on jo etukäteen epäilty. No, pian se nähdään!

<3: Elli