No mut päästiin siis hienosti starttaamaan jo anivarhain ja siten myös nauttimaan Badlandsista kauneimmillaan. Joku jossain oli heittänyt pro tipin et kandee olla auringon nousuun liikenteessä Badlandsiin mentäessä. Täähän menikin sitten ihan nappiin! Näkymät oli hulppeat. Aamu oli koleahko ja usva leijaili laaksossa. Meidän lisäksi mestoille oli eksynyt vain muutamia ihmissieluja, joten tunnelma oli erittäin verkkainen. Pian vastaan käyskenteli rauhanomainen pukkijengi, joka keskittyi lähinnä heinän jauhantaan. Lähistöltä löytyi myös preeriakoirayhteisö maaonkaloineen. Ne pikkujäbät oli jotenki hädässä jos niiden multakasoja lähestyi, joten ei tullu napattua mitään eeppisii kuvii vipeltäjistä.
Badlandsin jälkeen palattiin viel Walliin syömään aamupala jossain paikallisessa pikkukahvilassa. Käytettiin läheisen motellin wifii ja etsittiin sopiva mesta mistä löytyis kohtuuhintaan hotelleja. Koska halusimme osua reitillämme henkeäsalpaavaan Devils Toweriin, välietapiksi valikoitui Spearfish, joka sijaitsi maantieteellisesti sopivassa kohdassa.
Saavuttuamme Spearfishiin päivä oli kuumimmillaan ja edellisen yön epämääräisyydet hiostivat pientä kulkijaa. Käytimme jonkun random kalliin vedätyshotlan nettiä ja hengailimme parkkipaikalla. Saatiin varattua Hotels.comin kautta Howard Johnson, mikä sijaitsi vähän randomisti jossain maantien varrella. Koska check in oli vasta puoli neljän aikaan (ja koska jengimme oli niin uskomattoman aikaisin liikkeellä), jouduttiin keksimään jotain odottelutekemistä. Käytiin koskettelemassa lähipuroa ja välipalakahvilla Green Bean Coffee Housessa, missä oli kiva terde ja ihan ookoo bageleita.
Hotlalle vihdoin päästyämme jokainen kävi vuorollaan suihkussa, nuuhkittiin vähän puhtaita lakanoita ja kaljat avattiin. Puhuttiin siitä miten paljon aiotaan nukkua. Läheltä löytyi aika hintsusti ruokapaikkoja, joten mentiin lähimpään ookoolta vaikuttavaan. Muutaman sadan metrin päässä hotlasta sijaitsi siis Lucky's 13 Pub, josta saatiin hyvät purilaiset ja isot kaljat. Oltais haluttu saada viel jälkidrinkitkin mut henkilökunta vaikutti siltä et ne halus vaan nopeesti päästä jengistä eroon ja lasku läsähti pöytään ennen kuin ehdittiin sanoo et haluttais viel tilata jotain. Noh päätettiin sit siirtyy ottamaan drinkit parinkymmenen metrin päässä sijaitsevaan Applebee'siin. Kun astuttiin ovesta sisään, henkilökunta sielläkin melkeen facepalmasi kun näki, että lisää asiakkaita. Hetken pohdittuamme tätä erikoista ilmiötä tajuttiin et huomen olis 4th of July eli Amerikan itsenäisyyspäivä eli ns. vapaapäivä. Ja jengi on kenties jo tänään lähdössä juhlimaan töiden jälkeen. Noh imettiin drinkit aika nopee alas ja lähdettiin nukkumaan.
Green Bean Coffee Housen terde
Parkkis life
4th
Aamulla ennen lähtöä käytiin Jannen ja Ellin kanssa tyyppaamassa lähistön Anytime Fitness -gymiä. Epäröitiin et gymi olis kiinni, kun on kert juhlapyhä ja kaikkee, mut iloksemme ovet olikin auki ja jengil sisäl pumppi päällä. Henkilökuntaa tosin ei näkynyt mailla halmeilla... Päätettiin kuitenkin mennä sit törkeesti vaan ilmatteeks gymille, kun kert oltiin jo sisälle päästy, löyty tankokin ni olis ollut silkkaa hulluutta heittää tää mahdollisuus hukkaan! Kukaan ei tullut valittamaan ja saatiin hienosti urkattua. Käytiin poistaa viel palautusjuomat vastapäiseltä huoltoasemalta.
Pian tän jälkeen suunnattiin auto kohti Devil's Toweria. Mestasta voi kertoa sen verran et vanhojen intiaanitarinoiden mukaan kallio on saanut syntynsä kerran, kun intiaanisiskokset pakenivat vihaisia karhuja. Tarinan mukaan tytöt rukoilivat jumalia avukseen ja maa heidän jalkojensa alla nousi korkeuksiin. Kallio sai raitansa karhujen yrittäessä kiivetä tyttöjen perässä. Tieteellinen näkemys tälle ilmiölle on joku maan sisuksista pursunnut magma, mikä on kovettunut ja kohonnut aikojen saatossa. Jokatapauksessa kallio oli vaikuttava ilmestys, oli syntyperä mikä tahansa.
Peuroja on näkynyt reitin varrella paljon ja ne on superkesyjä, päästää muutaman metrin päähän.
Monumentin yhteydessä oli tietty turrekauppa mist käytiin ostaa jäätölöööööö!
Devil's Towerista matka jatkui kohti Billingsiä. Oltiin etukäteen varattu Dude Rancer Lodge -niminen hieman kummallisen oloinen puinen hotla. Majapaikka osoittautui kuitenkin oikein sympaattiseksi, joskin se oli tosiaan vähän kummallinen ja puinen, mut hyvällä tavalla! Juotiin jotain meloninmakuista kaljaa hotellihuoneessa ja mä väsähdin. Muut lähti etsimään jotain auki olevaa pubia. Unen seasta kuulin muiden heittävän jotain kummitushotelliläppää. Vasta kun muut oli lähteneen, havahduin ajatukseen, että hotellissa tosiaan saattoi kummitella. Tieto oli poimittu netistä, eli siis totta! Seuraavaksi säpsähdin jokaiseen narahdukseen, verhon pullistuma näytti ihmishahmolta ja peiliin katsominen tuntui kuumottavalta... Päätin lähteä pian toisten perässä kadulle.
Yöaikaan ja kenties myös pyhien vuoksi Billings vaikutti autiolta. Muutama auto siellä täällä, ei juurikaan jalankulkijoita. Jostain syystä mä tunsin vähän pitäväni tästä paikasta, vaikken tiennyt siitä juuri mitään. Saavuin muiden perässä Monte -nimiseen pubiin. Tunnelma oli rauhallinen, hämyinen hieman. Musiikki soi hiljaisella, minkä koin miellyttäväksi. Aivan perällä baarissa oli loossi täynnä arcadepelejä. Tyhjähköstä baarista spottasin tutut tyypit nopeasti ja huomasin, että heidän seuraansa oli lyöttäytynyt joku jäbä. Jäbä esitteli itsensä Jeremyksi. Hän oli about meidän ikiä, tummahko, tatskattu, pitkä paksu letti alaselkään asti. Jäbässä oli inkkariverta ja kadun koulua. Superystävällinen, iloinen ja nöyrä tyyppi.
Jeremy laluoi meille intiaanilaulua ja kertoi ettei ikinä ole poistunut Montanasta. Me kerrottiin omista taustoistamme. Jeremy ihmetteli miksi me ollaan niin paljon hiljaa. Me selitettiin et se on sellanen mitä suomalaiset jotenkin vaan on. Ilta meni tosi rattoisasti ton tyypin seurassa. Kolmen aikoihin heiteltiin kadul paukkupapatteja, mitä oltiin aijemmin saatu joltain äijältä hotellin parkkiksella. Tuli jotenkin haikee fiilis kun tiet erkani. Pohdiskeltiin sitä miten randomisti asiat ja kohtaamiset maailmassa tapahtuu. Sitä miten tärkeilt jotkut hetket voi tuntuu vaik tapaiskin jonkun ihmisen vaan kerran.
Jeremyn tavoin moni täl reissulla on ihmetellyt, et mikä kumma tuo meidät näille hoodeille. Alunperin kiinnostuttiin pohjoisemmasta läpiajosta, koska uskottiin luonnon olevan näillä seuduilla vielä enemmän iholla. Eeppisiä maisemia on tosiaan jo viikon sisällä tullut vastaan tosi paljon. Samalla on kuitenkin tajuttu, et tääl on paljon seutua, mis ei ns. oo ketään. Nähtävyyksissä tietty pyörii turreja, mut välietapit ja pikkukylät on todella autioita. Yksinkertaista elämää, jengii joka ei oo koskaan poistunut kotoa. Siit tulee jotenkin outo tunne, et jonkun ihmisen koko elämä on tässä näin ja me saatetaan pyörähtää siinä pienen hetken verran. Sit taas matka jatkuu. Mitä enemmän tapaa ihmisiä paikkojen sisällä, sitä enemmän paikat jää meille elämään. Billings, kaupunki, missä asuu yks Jeremy. Ton kohtaamisen jälkeen tuntuu et jotain jäi Montanaan.
-Jutta
Dude Rancher Lodge
Ehkä maailman vihrein vessan seinä
Mortal Kombat II Montessa
Jeremy my määään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti