Oklahomasta läks neliapilamme siis kohti Amarilloa. Allekirjoittanut vietti autoajan lueskelemalla Jutan lintukirjan ohella Oklahomasta poistamaamme Stephen Kingin The Shiningin jatko-osaa Doctor Sleepiä. Vaikka Kingin matskua onkin tullut seurattua tiiviimmin viimeksi joskus yläasteen/lukion taitteen aikana, ja se tuntuu aika vahvasti omassa elämässä tyssänneen siihen elämänvaiheeseen, kävi kirjakaupassa kuitenkin lahjomaton "Ui saakeli!" -reaktio kannen osuessa silmiin. Ja kyllähän tässä edelleen ihan jännän äärellä ollaan! Tästä johtuen en siis myöskään kiinnittänyt itse matkaan tai ympäristöön sen suurempaa huomiota, muutamia pysähdyksiä lukuun ottamatta - lähinnä huomasin kuinka joka kerta päätä kirjasta nostaessa ja ulos vilkaistessani maisema tuntui jatkuvasti aiempaa flätimmältä, ja jossain vaiheessa tosiaan ajeltiin ihan pannarin päällä horisontaalisen näkyvyyden kantaessa loputtomiin.
Matkalla pysähdyttiin ainakin jossain inkkarimestassa, jossa tyyppailtiin alkuperäisväestön lempparihattuja eli stetsoneita ja osteltiin korvakoruja. "Matkamuistoista" kiinnostuneille reitti onkin varmasti silkkaa riemuvoittoa ja kunniakierrosta, sillä kaikesta mahdollisesta ja vähän mahdottomastakin on onnistuttu vääntämään mitä älyttömintä grääsää paikassa kuin paikassa. Oikaistakoon tässä vielä sen verran, että kyseinen natiivipuoti ei silti ollut mitenkään pahimmasta päästä, ja tarjonnassa oli pyritty edes jonkinlaiseen autenttisuuteen.
Toinen akuutti nähtävyysstoppi oli jossain peltojen keskellä molottanut jättimäinen risti, jonka lähiympäristö paljastui ilmeisesti jonkinlaiseksi kristilliseksi pyhiinvaellusspotiksi sisältäen mm. pienois-Golgatan ristijengeineen (patsasmuodossa tosin). Enpä tähän oikein osaa sanoa juuta tai jaata; patsaat yytsäistiin ja koko porukan yleisfiilis tuntui olleen aika neutraali, vaikkakin pienet kyseenalaiset ylilyönnit (ks. kuvat) antoivat osviittaa siitä, minkälaisille huudeille oltiin kohta saapumassa.
Karkotaseet!
Huudeista puheen ollen, myös pysähdys huoltoasemalle tankkaamaan safkaa vinkkasi paikallisesta ajatusmaailmasta (ks. kuvat), pientä lämpöä siis oli havaittavissa. Ei tosin vielä niin paljoa, etteikö olisi tarvinnut "mennä kouluun". Röllötellessämme huoltsikan ulkopuolella Tommi käväisi jututtamassa paikallista ihan symppiksen oloista vanhempaa herraa Route 66 -bisneksistä, vaikkei tämä osannutkaan kertoa paljoa enempää kuin mitä olimme jo saaneet selville. Pysähdyksen todellinen pihvi kuitenkin ui jostain takavasemmalta varkain mukaan keskusteluun.
Osta paita
Välillä toivoisi, etteivät stereotypiat pitäisi paikkaansa, mutta johonkin niidenkin kai täytyy perustua. Paikalle talsi öljyrekkaa ajava ehta landespede, joka kuulemma harrasti kukkotappeluja ja villisikojen kanssa painimista sekä niiden lahtaamista, arpiakin esiteltiin. Sälli ei kait ollut niinkään pahansisuinen kuin ns. vähän dorka, ja vaikka pyrinkin välttämään dumaamista silkan ensivaikutelman perusteella, alkoi bullshit-kiintiö aika vauhdikkaasti täyttyä, kun sivukorvalla kuunteli kertomuksia siitä miten kaverilla oli naisia joka osavaltiossa ja kuinka meitä varoiteltiin, ettei Kaliforniassa kuulemma pystynyt luottamaan näkemäänsä, sillä parhaimman näköiset naiset saattoivat todellisuudessa olla MIEHIÄ. Mies tunnustautui myös suomalaisen musiikin ystäväksi, lemppari-suamibändejä oli ainakin Within Temptation(!). Koska greisi läppä vaan tuntui jatkuvan, lähdimme etenemään kohti autoamme siinä uskossa, että Tommi ymmärtää seurata perässä. Näin onneksi kävikin.
Amarilloon saapuessamme omat fiilikset olivat kaikesta edeltävästä johtuen vähän skeptiset. Etukäteen bongaamallemme hotellille päästyämme huomasimme, että sen tilalla olikin jostain syystä toinen, vähän prameampi yömaja. Käväisimme silti respassa kysymässä yön hintaa, joka valitettavasti oli hintsusti liikaa matkabudjettiimme nähden. Tosi ovelina pummasimme vastaanoton muorilta heidän Wi-Finsä salasanan, kerroimme pohtivamme hetken asiaa ja istuimme aulaan metskaamaan muita vaihtoehtoja. Tässä vaiheessa reissua tuntui tärkeältä lisätä hakukriteereihin "pool", ja yllätykseksi suhteellisen läheltä löytyikin yllättävän huokea motsku ulkoaltaalla. Aiempi negistely onneksi feidautui taustalle, kun pääsimme perille ja saimme alati kasvavan tavarakonttimme purettua huoneeseen. Tyttöjen vielä suorittaessa pakolliset SoMe-rutiinit katosivat jäbiltä ylimääräiset releet Chippendales-tyyliin yhdellä ranneliikkeellä, vain simmareiden jäädessä ylle. Tästä suunnilleen suora leikkaus aurinkotuoliin + pommihyppyihin. Ei kuitenkaan ajettu suoraan Fordilla altaaseen, vaikka sekin kävi mielessä.
Tytötkin onneksi saatiin altaalle ynnä altaaseen, vaikka vesi oli kylmää (just joo).
Nyt oli aika ansaitut meiningit, joten väläyteltiin mahdollisuutta jäädä Amarilloon toiseksikin yöksi. Paikassa oli kuitenkin rapsattu olleen luteita 2013, joten jätettiin ratkaisu vielä seuraavan aamun fiilisten ynnä mahdollisten verijälkien varaan ja suunnattiin illalliselle. Elli oli löytänyt nettiteitse lähistöltä positiivisesti arvostellun sushi/wok-mestan, joten liikkeelle lähdettiin vaihteeksi dallaten, mikä oli ihan tervetullutta vaihtelua. Paikka oli jälleen jossain vähän antiromanttisessa mall-atmosfäärissä, mutta itse ruoka moitteetonta ja tarjoilija ihanan vilpittömän oloinen. Vaikka urpohälärit lävähtivätkin päälle aiemmin jo ennen kaupunkiin saapumista, on tärkeää mainita, että mitä pidemmälle matka on edennyt, sitä ystävällisempiä ja kiinnostuneempia ovat vastaantulijat myös olleet, ja kohtelu Amarillossa on yleisesti ollut hyvin vieraanvaraista. Illallisen päätteeksi napattiin vielä oluet ja vaihdettiin päällimmäiset kokemukset aaveista sekä muista yliluonnollisuuksista.
Seuraavan aamun lutikkapistokokeesta majapaikka selvisi kiitettävin arvosanoin, joten varasimme huoneen tosiaan vielä extrayöksi ajatuksenamme nipistää suunnitellusta aikataulusta yksi yö seuraavan määränpään, Roswellin kohdalla. Kun aamureenit motellin askeettisessa kuntopisteessä oli pumpattu sitä seurannein aamiaisin, saatoimme lähteä urheilemaan Amarillon kuuluisaa "antiikkimailia" ihan ajan kanssa. 6th Street oli aika lailla maineensa veroinen, ja kadunvarret vintagella, antiikilla ja virvokkeilla (sekä aseilla) täytetyt. Yleinen tarjonta oli ihan kivaa perushuttua ja liikkeet sinällään perinteisiä antiikkipajoja, mutta niiden lukumäärä ja keskittymä tekivät raitista aika väkevää suorittamista.
Yksi oli kuitenkin ylitse muiden: Alley Katz. Olin sattunut lukaisemaan putiikista jo aiemmin reissuun valmistautuessamme, joten liikkeen spotattuamme tuuletimme välittömästi ovista sisään. Paikka on jo pelkästään pohjaltaan melko mieletön - kuin jättimäinen, sokkeloinen kahden kerroksen huoneisto täynnä tavaraa ja erilaisia teemoitettuja soppia, nurkkia sekä huoneita. KAMAA oli niin järjetön määrä, että on vaikea antaa minkäänlaista kattavaa kokonaiskuvaa tarjonnasta, mutta talosta löytyi mm. koriste- ja taide-esineitä, keräilytavaraa, soittimia, levyjä, kirjoja, leluja, vaatteita jne. Selektiossa näytti mielipuolisesta määrästä huolimatta silti piilevän jokin punainen lanka, ja melkein kaikki myytävä matsku oli pääsääntöisesti kiinnostavaa pläräiltävää. Kuvaavaa oli se, että kun Tommin kanssa etsimme kumpikin omilla tahoillamme tietä yläkerrasta takaisin alas, tuli vastaan vain koko ajan uusia huoneita joka suuntaan.
Jutta ja Elli löysivät aarteita, Tommi keskittyi rupattelemaan myyntipuolen rouvien kanssa, ja itse tutkiskelin levyjä ja alakerran kätköistä löytynyttä Fenderin Mexico-Telecasteria. Tele on pitkäaikainen päiväunieni aihe, eikä tällä kepakolla ollut hintaakaan kuin 125$, mutta jostain syystä silti skagasin sen kanssa - ehkä siksi, ettei soittimen sähköisestä kondiksesta ja toimivuudesta pystynyt saamaan liikkeen puitteissa kunnon takeita, ja tietysti myös siitä syystä, että ylimääräinen kitara jo olemassa olevaan matkatavaramäärään lisättynä ei ainakaan tekisi jatkuvasta pakkaamisesta ja purkamisesta yhtään miellyttävämpää, tulevista lennoista puhumattakaan. Siirryimme siis kaupan edustalle odottamaan liikkeessä edelleen sompailevaa Elliä, kitaran edelleen vähän sylettäessä. Tommi hieraisi vielä kevyet suolat haavoihin kertomalla tutustaan kotimaassa, joka kunnostaa skepoja sopuhintaan.
Jutan aarre
Suolat, haavat ja sähkökitarat kuitenkin unohtuivat äkisti, kun toinen Alley Katzin paikalla olleista myyjärouvista paukkasi ulos kadulle maitokipon kanssa. "I'm not crazy, I'm raising kittens!", hän huikkasi meille ohi kulkiessaan. Taikasana "kissanpentu" mainittu, joten säntäsimme liikkeen takapihalle kulkevan mamin perään. Hän avasi luukun autonsa perätilaan, ja samalla ilmoille kajahti mieletön kitinä ja ruikutus. Kysyimme saisimmeko nähdä pennut, ja rouva pyysi ilahtuneesti meitä luokseen katsomaan. Auton takaosasta löytyi eläinhäkki, jonka sisällä oli viisi pientä kissaa: kaksi puna- ja kaksi harmaaraidallista sekä yksi monivärinen. Tommi ampaisi siltä seisomalta hakemaan Elliä suoraan liikkeen kassalta ulos pentuja katsomaan (Elli luuli että kyseessä on juoni, jolla hänet saadaan keskeyttämään ostostelu).
Nainen kertoi, että oli taannoin ruokkinut toisinaan kotinsa lähistöllä viihtynyttä kulkukissaa, kunnes eräänä päivänä löysi tämän kuolleena autotallistaan, kuolinsyyn jäädessä epäselväksi. Samassa yhteydessä hän myös huomasi liikettä jossain tallin sopukoiden vällyissä, ja mennessään katsomaan liikehdintää tämä paljastui kissanpennuksi, ja sitten niitä tupsahti jostain vielä neljä lisää. Pennut olivat nyt arviolta neliviikkoisia, enkä muista ainakaan vähään aikaan nähneeni niin pieniä kissoja. Pentue tärisi, vikisi ja kiipeili häkin seiniä pitkin, ja rouvan antaessa niille maitoa osa kissoista käväisi pyörähtämässä maitoastiassakin. Kissat pitivät selvästi muoria nyt emonaan, ja etenkin punaiset pennut tekivät tuttavuutta vieraidenkin kanssa. Todellinen sydäntensieppaaja oli kuitenkin toinen harmaista pennuista, joka kuivuneessa maitoparrassaan ihmetteli vähän kaikkea rähmäiset siniset silmät lautasina ja pää kenossa.
Pentujengi, raasu takana oikeassa reunassa.
Vaikka kohtaaminen oli raastavakin, lohdutti tieto varaemon huolenpidosta ja vakaasta aikomuksesta löytää pennuille hyvät kodit. Nytkin jengi oli sijoitettuna autoon vain koska rouvalla oli työvuoro eikä kissoilla muita huoltajia. Kotona ne saivat kuulemma pelehtiä pihamaalla valvonnan alaisena.
Hyvästelimme pikkukissat ja jatkoimme matkaa. Antiikkimailin varrelta löytyi myös mystinen Haunted House -niminen talo, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan avoinna. Oliko kyseessä kenties aito aavetalo vai höpö höpö -kummitusjuna? Päätimme ottaa paikasta selvää ja palata mysteeripaikalle uudelleen illemmalla. Tässä välissä vedettiin kelpo mätöt italialaisessa raflassa ja toistettiin edellisen päivän allaskuviot. Jutta sai tänä aikana selville, että "kummitustalo" oli lavastettu paikka, jossa järjestettiin jonkinlaisia näyteltyjä kauhuskenaarioita. Homma joka tapauksessa kiinnosti meitä edelleen, ja vaikka aukioloajoista ei edelleenkään saatu mitään varsinaista faktaa, lähdettiin illalla vielä ruokakaupan kautta vilkaisemaan taloa: edelleen kiinni. Koputeltiin kaikkia mahdollisia ovia, mutta ei ruumiasarkun kannen narahdustakaan. Pettyneinä palasimme motellille lohduttautumaan kaupan antimilla. Jälkeenpäin dekkaroituna selvisi vielä, että kummitushuusi ilmeisesti otti ihmisiä vastaan muutamissa epäsäännöllisissä ryppäissä pitkin vuotta, eli horror jäi valitettavasti nyt seuraavaan kertaan.
Seuraavana aamuna oli taas aika vaihtaa maisemaa. Heräsin tietoisena siitä, että olin nähnyt yön aikana Telecaster-aiheista unta, eikä kitara ollut muutenkaan jättänyt minua vielä täysin rauhaan. Olin todella hämilläni sen suhteen, kannattaisiko sitä käydä vielä vilkaisemassa uudemman kerran, mutta pakkasimme joka tapauksessa kamat Hankiin ja läksimme käymään kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla, juuri edesmenneen teksasilaismiljonääri Stanley Marshin pystyttämällä Cadillac Ranch -teoksella, joka käytännössä meinasi maahan upotettujen kiesien sarjaa sekä mutaa, maalia ja matoja. Autoja peittivät lukemattomat kerrokset vierailijoiden terveisiä, ja omatkin puumerkit tietty jätettiin.
Näitä kohteita seurasi muutama fiilispohjainen päätös, jotka johtivat siihen, että hurautimme vielä kerran takaisin Amarilloon ja käväisimme pikavisiitillä Alley Katzissa seuraavin tuloksin:
Toisin sanoen, päätin asettua mahdollisten tulevien ongelmien yläpuolelle ja kiikuttaa Telen himaan hinnalla millä hyvänsä, vaikka se saattaakin jossain vaiheessa osoittautua ns. kivuksi haitarissa. Hinnasta saatiin myös vielä tingattua, eikä loppudamageksi koitunut 80€ ollut oikeasti kyseisestä soittimesta kuin pelkkiä "pähkinöitä". Täytynee vielä ostaa matkan varrelta sille laukku ja kotopuolessa käydä katsastuttamassa/kunnostuttamassa detskut. Ei haittaa!
Ja sitten päästiin jälleen matkaan - seuraavana stoppina Roswell, josta Elli raportoinee suht paranormaaleissa tunnelmissa. Omat fiilikset Amarillosta ja Texasista jäivät vähän ristiriitaisiksi, toisella puolella joka paikassa läsnäolleet Jeesus, aseet, patrioottisuus ja toisella taas kaupungissa kohtaamamme sympaattiset ja vieraanvaraiset ihmiset. Plussalle silti jäätiin, monessakin mielessä. Lämpötila on luonnollisesti kasvanut tasaisesti sitä mukaa kun matka on edennyt, ja nyt New Mexicossa tätä nakuttaessani ollaan päästy jo 40 asteeseen. Eli tuntuu tosi urpolta raijata takkia ja pitkähihaisia matkatavaroiden seassa.
-Janne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti