Jutalta syväluotaava analyysi esityksestä:
Päätin aloittaa tämän jutun kertomalla ensin lapsuudestani... Näin siis leijonakuninkaan lapsena n. 7-vuotiaana, kun se tuli elokuviin. Itkin Mufasan kuolemaa silloin vielä seuraavana päivänä. Elokuva oli tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin mikään aikaisemmin kokemani. Muistan kun VHS tuli vihdoin kauppoihin ja ennakkoon varanneet saivat kaupanpäällisiksi "hakuna matata" -aiheisen faniposterin.
Alkuun katsoin Leijonakuninkaan kaksi kertaa päivässä. Jossain vaiheessa olin katsonut elokuvan niin monta kertaa, että päätin etten katso sitä ennen kuin menen naimisiin. Myöhemmin jouduin kuitenkin rikkomaan lupaukseni. Ei liene epäselvää että osaan kohtausten repliikit ulkoa.
Musikaalia kohtaan minulla oli myös aika suuret odotukset. Ennakolta arvioin, että itkisin koko teoksen alusta loppuun. Kyynel toki tirahtikin heti ensi sekunneilla. Pystyin kuitenkin kokoamaan itseni, enkä itkenyt ihan koko aikaa.
Aluksi vaikutti, että musikaali on kohtaus kohtaukselta lähes täysin identtinen teatterilavalle sovitettu versio elokuvasta. Matkan varrella musikaali otti kuitenkin jonkun verran vapauksia, mitkä suurimmilta osin olivat mielestäni hyviä. Mufasalle annettiin enemmän syvyyttä, mitä hahmo mielestäni ansaitseekin. Jotkut uudet laulut olivat vähän täytettä, mutta oletan niiden olevan tarpeellisia teatterin tekniikan kannalta. Ehkä hienointa kuitenkin oli, että musikaalissa käytettiin kohtauksia, jotka oli alunperin tarkoitettu myös elokuvaan, mutta oli syystä tai toisesta jätetty pois. Esimerkiksi kohtaus, jossa Scar yrittää hännystellä Nalaa jätettiin elokuvasta pois osittain koska sitä pidettiin liian härskinä, mutta musikaalissa se oli mukana.
Näyttelijöistä tykkäsin tosi paljon Simban hahmosta. Simbaa näytteli ensimmäisessä puoliskossa n. 10-vuotias poika, joka toi hahmoon kivaa energisyyttä ja yli-innokkuutta. Elokuvan aikuinen Simba on vähän "in pain" koko ajan, musikaalissa aikuis-Simbaan oli tuotu enemmän rohkeutta ja energisyyttä, mikä toimi lavalla hyvin. Muut hahmot tuntuivat olevan aika uskollisia elokuvan hahmoille. (Paitsi Rafiki oli jostain syystä nainen.)
Visuaalisuus toimi hyvin teatterirajoitteista huolimatta. Pidin erityisesti siitä, miten lavaa käytettiin laajasti niin syvyys- kuin korkeussuunnassa. Henkilölkohtaisesti odotin kolmelta kohtaukselta eniten ja näistä kaksi onnistui todella hyvin, yksi jätti vähän kylmäksi. Simban "kunhan kruunun saan" laululta olisin toivonut enemmän. Elokuvan kohtaus on todella kirjava ja tapahtumarikas. Olisin toivonut myös lavalle enemmän actionia, sekoilua ja eläimiä. Nyt suuren osan biisistä Simba ja Nala ratsastivat strutseilla, muutama hassunkurinen pukuapina teki kärrynpyöriä, eikä hirveästi mitään muuta tapahtunut.
Pillastunut gnu-lauma -kohtauksesta olin kieltämättä vähän huolissani. Se oli kuitenkin todella näyttävä. Kohtauksessa oli otettu koko lava haltuun lattiasta kattoon ja syvyysvaikutelma tehtiin riveittäin eri kokoisilla eläimillä.
Kolmas kohtaus, jolta odotin paljon, oli Mufasan ilmestyminen Simballe. Mufasan kasvot oli rakennettu erillisistä palasista, jotka heijastivat ensin tähtitaivasta ja paljastuivat vasta oikean valon sattuessa niihin. Efekti oli niin hieno ja tuli niin puskista, etten olisi keksinyt parempaa tapaa toteuttaa kohtausta.
Henkilökohtaisesti minulle oli tärkeää nähdä tämä teos. Itkin viisi kertaa koko teoksen aikana, mikä on yhtä paljon kuin nykyään Leijonakuningas-elokuvan aikana. Suosittelen musikaalia kaikille tosifaneille, mutta myös sellaisille, jotka haluavat visuaalisen ja viihdyttävän elämyksen.
"Remember who you are"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti