Tällä kertaa kertojana toimin minä eli Elli. Arvostan Routella erityisesti kiireetöntä menoa, historian havinaa, uniikkeja mestoja & maisemia sekä kulinaristisia nautintoja. Keskityn myös hartaudella kaikensorttiseen tarjoushaukkailuun ja Reitin varrella hengaavien eläinten bongailuun. Kenenkään päät ei ole kääntyneet enää pariin päivään yhtä vikkelään kuin alussa, kun hihkun "Kattokaa mikä kissa/koira/lintu/possu/hevonen/karjaa!" Paitsi eilen, kun luulin näkeväni yksisarvisen...joka paljastui lähempää uljaaksi aasiksi. Onneksi etenkin Jutta jakaa kanssani innostuksen eläinystäviimme ja on valmis pieneen Animal time-hetkeen koska vain. Animal time on eläinten kanssa seurusteluun sijoitettua aikaa. Näistä hetkistä lisää myöhemmin.
"Animal time, animal time. Animal time is the best time in the world!" <- Keksimämme Animal timen legendaarinen tunnuslaulu - Kuvassa Carlton Armsin Tapsi-kissa, NYC.
"Animal timeeeee!" Carlton Armsin Ofelia
"Is the...
Suunnitteluillan jälkeisen sikeästi nukutun yön jälkeen oli aika REITIN alkaa! Lähdimme ajamaan aamupalan ja pakkailun jälkeen HoJon (Howard Johnson kaverien kesken) sateiselta pihalta, eli Chicagon keskusta-alueen ulkopuolelta. Missasimme siis poseilut feimin Historic Route 66-kyltin kyljessä Chicagossa, siellä mistä Route 66 virallisesti alkaa. Tämä vähän harmittaa, mutta eipä aikaakaan kun olimme oikaisseet the tielle. Söpö ja vanha pikkutie on aika lailla jäänyt ison uudemman motarin jalkoihin ainakin näin alkupäässä matkaa. Tässä tiiviisti maisemista välillä Chicago - St Louis: Maissipeltoa, silmän kantamattomiin maissipeltoa. Välillä soijaa ja biodieseliä.
Matkalla St Louisiin oli pysäkkinämme pikku Pontiac Illinoisissa. Pontiacin kaupunki on saanut nimensä ottawa-intiaanien kuuluisimman päällikön mukaan ja muuten myös General Motorsien Pontiac-autot ovat kunnianosoituksia samalle hepulle. Maanantaina puolilta päivin siellä riitti seinämaalausten ihastelun lisäksi tekemistä juuri vessatauon (plussaa ilmaisesta ja siististä Public restroomsista) ja päiväkahvin verran. Olisimme halunneet tukea paikallista pikkukahvilaa, mutta sen - ja kaiken muunkin - ollessa kiinni, turvauduimme ekaa kertaa reissun aikana Starbucksiin. Starbucksin kanssa samassa tilassa toimi kampaamo/kauneushoitola, jonka myymää ja natiivien tekemää hyväntuoksuista luonnonkosmetiikkaa ihastelin kahvia odotellessa. Olisin ostanutkin, jos myyjä olisi ollut paikalla. Olikohan Pontiacissa joku pyhäpäivä vai viettävätkö sikäläiset siestaa? Ihmisiä näkyi lähinnä muraaleissa.
Sen sijaan matkamuistoja ja antiikkia myyvä "Shoppe" oli riemukseni auki. Myymälä oli vanhassa talossa, jossa oli monta huonetta täynnä toinen toistaan kiinnostavampaa pikkusälää sekä huonekaluja sopuhintaan. Yläkerrassa olisi ollut museokin, mutta ollessani seurueen ainoa, jota kiinnosti mennä sisälle tutkimaan, en viitsinyt odotuttaa enempää ja suoriuduin antiikkiliikkeestä ennätysajassa ulos. Kiikutin kassan kautta suloisen industrial-henkisen (koru-)lipaston, joka oli kuulemma ystävällisen myyjänkin favourite piece. Tullessani ulos lipastoni kanssa vaihtuivat muiden reaktiot huvittuneesta epäuskosta epätoivoon. Janne oli kuulemma juuri heittänyt vitsillä, että raahaan vielä paikasta lipaston mukaani. Tommia heitto nauratti. No ei naurattanut enää.
Saavuimme alkuillasta St Louisiin, tuohon kolmen b:n kaupunkiin: beer, bowling, baseball. Taisimme kaikki ottaa iloisina vastaan kaupungin helteet himpun verran viileämmän Windy cityn jälkeen. Emme olleet illaksi suunnitelleet sen kummempaa kun sporttailua ja hyvää sapuskaa. Olimme scoutanneet etukäteen edullisen America's Best Value Innin. Päästyämme perille, totesimme paikan olevan sijainniltaan meille loistava ja ulkonäöltään epäilyttävä... Kylmät väreet-mittari värähti kolmella neljästä. Sijainti ja hinta menivät kuitenkin viihtyisyyden edelle ja päätimme jättää laukkumme 4hlö huoneeseen. Pikainen paikan Foursquare-arvostelujen selailu lupasi, että huoneet olisivat siistimpiä mitä karu rakennus ulkopuolelta antaa ymmärtää. Näin onneksi olikin, emmekä kuulleet yhdenkään torakan rapistelevan piiloon avattuamme oven. Se tietysti saattoi myös johtua homeisesta kokolattiamatosta, joka pehmentää mukavasti pikkujalkojen askellusta.
Jutta & Janne lähtivät tsekkaamaan paikallisen gymin Fitness Factoryn. Yhden henkilön $16 kertakäyntihintaan sisältyi pyyhkeet sekä hikoiluun että pesuhommiin. Gymi sai J&J:lta kehuja siististä, mutta ei liian kliinistä, useamman kerroksen tilasta, jossa oli kaikin puolin hyvä fiilis.
Paikallisia Barbaareja luonnollisessa ympäristössään
Minä ja Tommi hoidimme päivän sporttailut reippailulla lähialueella. Suuntasimme Mississipin rantaa pitkin kohti Gateway Archia.
Suomalaissyntyisen Eero Saarisen suunnittelema, 60-luvulla valmistunut muistomerkki Gateway Arch tervehti meitä jo kaukaa ajaessamme motaria pitkin kaupunkiin, mutta koska kyseessä on St Louisin siluetin tunnistettavin tekele ja ns. portti Yhdysvaltojen länteen, oli kiva nähdä se lähempääkin. Juoksimme kaaren viereisiä portaita ylösalas ja teimme kärrynpyöriä viereisellä nurtsilla.
Ja tietysti myös meidän sporttailuun kuului lujaa raudan vääntöä:
Ehheh.
Kun mukamas pakolliset turrekuvat oli hikoiltu lähdimme takaisin motellille päin. Keksimme oikaista hämärtyvän puistoalueen läpi ja se osoittautuikin varsinaiseksi onnenpotkuksi. Pian ympärillämme tuikki yhä useampia kauniita pieniä valoja. Tulikärpäsiä.
Tulikärpäset = camera-shy
Suurkaupungin pimeä puisto tuntui yhtäkkiä taianomaiselta tulikärpäsineen ja pienin sinne tänne loikkivine citykaneineen. Disneymäisen tunnelman olisi rikkonut vain puskan takaa hyökkäävä ryöväri-hobo. Saimme kuitenkin hipsiä hiljaisen puiston läpi ainoina kaksijalkaisina.
Myöhemmin Jutta kertoi Heinolasta löytyvän samanlaisen kaaren.
Nelikkomme löi taas hynttyyt yhteen Mango-nimisessä perulaista ruokaa tarjoavassa raflassa. Kaikki olivat onnellisia maukkaista ja raikkaista annoksistaan ja voimmekin suositella paikkaa St Louisissa liikkuville. Tarjoilijaharjoittelijamme paljastui syntyperäiseksi liettualaiseksi, joka sanoi tuntevansa siksi meihin finskeihin "kind of a connection". Hän lupasi meille innoissaan listan St Louisin where to go-tärpeistä. Oliko sitten hajamielisyyttä vai osa omaksuttua jenkkien chitchatti&small talk- kulttuuria, mutta kirjaimellisesti asiat ottavien finskien kaipaama lista jäi saamatta.
Listaa ei enää seuraavana päivänä muistettu, koska meillä oli oma herkullinen suunnitelmamme valmiina. Possemme on mehustellut ihanaa Whole Foods Marketia (TJEU; kuin valtava Stokkan Herkku tai Ruohonjuuri!) Chicagosta lähtien ja aioimme paikallisen WFM:n tyhjennettyämme iskeä Forest Parkiin piknikille. Forest Park on Nycin Central Parkiakin suurempi kaunis puistoalue.
Pieni katastrofi oli syntyä kun navigaattorimme ohjasi meitä ankean motellin aamupalan jälkeen Wholesome Discount Foodsiin. Mitä! Humpuukia! Petkuhuiputusta! Aito ja oikea Whole Foods kuitenkin löytyi lopulta ja nälkäkiukku x 4 oli vältetty!
Oli kuuuuma.
Päätimme piknik-lounaan jälkeen vielä nauttia auringosta ja helteestä ennen ilmastoitua ja pitkää automatkaa. Löysimme altaan suihkulähteineen ja vesiputouksineen, joiden kivipaaseille kävimme istumaan. Oli hauska seurata, kun noin 15-päinen naurava lapsijoukko viilensi itseään altaassa ja kiiruhti aina pois vedestä Park Policen ilmestyessä näkyviin. Kuten niin usein, kaikki kiva - siis kahluu ja uiminen - oli nytkin kiellettyä.
Vesiputouksen edustalla oli maassa kivilaattoja, joihin ihmiset olivat hakatuttaneet terveisiä tai muistokirjoituksia läheisilleen ja rakkailleen. Myös puistoa kiiteltiin ihanista muistoista jo monien sukupolvien ajalta. Eräässä laatassa oli jonkun herran kiva lainaus, joka meni vapaasti käännettynä näin: "Joka kerta kun liikut luonnossa, löydät enemmän mitä odotit". Allekirjoitan.
My man Gandhi taisi myös arvostaa Animal timea
Vielä ennen Routelle palaamista oli pakollisena pysähdyspaikkana Man vs. Foodista tuttu Ted Drewesin Frozen custard -jätskisyöttölä. Jono oli melkoinen, mutta liikkui sutjakkaasti.
Valitsemamme maut olivat simppelisti Minttu, Mansikka ja Oreo vaikka olimme etukäteen järkeilleet ottavamme liioitellun kokoisen, ehkä maailman suurimman Banana splitin. Vaatimattomaksi ei voi kyllä kutsua ottamaani Regular-kokoista kuppiakaan, joka siis vastaa noin neljää-viittä desiä tuhtia tavaraa. Missähän välissä Routea sitä uskoo, että Amerikassa "mini" vastaa Suomen mediumia tai isoa. Ruuan ystävää aina harmittaa heittää hyvää ruokaa pois, joten sitten sitä itketään täyttä mahaa jo ennen annoksen puolta väliä.
Kuvassa Large(vas.) ja Regular(oik.) - Matka jatkukoon suonet tukossa ja hampaat kipeinä!
Pohdimme useaan otteeseen teemmekö pienen lenkin kiinnostavan oloiseen Memphisiin, mutta karttoja ja maileja vertailtuamme päädyimme jatkamaan alkuperäisen suunnitelman mukaan Oklahoman osavaltioon, Tulsaan. Toivottavasti Tulsa ei oo Tylsä, kuten on jo etukäteen epäilty. No, pian se nähdään!
<3: Elli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti